Ja eräänä lokakuisena iltana, sanottakoon melkoisen aikaisessa vaiheessa syksyä, tulen vilkaisseeksi ulos ikkunasta ja äimistyn. Maa on kauttaaltaan valkea. Maa ja katot - autojen ja talojen - puutkin. Uutinen leviää asuntolassa, etelän auringon alta matkanneet kiljahtelevat innostuksesta, kantavat tomerasti talvitakkinsa aamua varten eteiseen. Edellisenä iltana ystävä oli pysäyttänyt minut puistossa ja sanonut: Kerro, tuoksuuko täällä lumelta?
Herään aamuyöllä. Huoneessa on liian kuuma, nousen päästämään raitista ilmaa sisään. Avaan ikkunan ja hämmennyn hiljaisuudesta. Tai en hiljaisuudesta, onhan lumellakin ääni. Ei liikenteen melua, vain rauhakseen putoavan lumen hiljainen sointi. Yksikään kulkija ei ole rikkonut takapihaa peittävää valkeutta. Katselen hetken maisemaa, valkeiden rahtusten etsiskellessä varjojaan ulkovalon hohteessa. Hengitän. Lopulta suljen pumpuliyön takaisin lasin taakse ja palaan vuoteeseen, karheiden lakanoiden väliin.
Aamulla yöllinen seesteisyys on mennyttä. Takapihan lumipeitettä ollaan kovaa vauhtia käärimässä lapioin kinoksiksi autotallien kupeeseen. Kadut lainehtivat, sulava loska on pakkaantunut kuraisiksi altaiksi autoteiden varrelle. Hymyilen itsekseni, tässä on häivähdys siitä mielikuvasta, jollaiseksi olin Venäjällä asumisen pahimmillaan kuvitellut. Itseasiassa, ei hirveän kaukana Turun talvesta. Tai no, viemäröinti kenties on tuolla Itämeren helmessä hitusen parempi.
