Olin valmis ottamaan vastaan kaiken, kaikki reaktiot liittyen päiväkotiarkeen. Super kiireen, kiukut, raivarit, itkut, sylin kaipuun, syömättömyyden, unettomat yöt jne. Tyttärieni reaktiot menivät kumpaisellakin aivan niin kuin uumoilin ja aivan ääripäissä toisistaan. Omat tunteet yllättivät. Olin ennalta ajatellut enemmän tyttöjen tunteiden vuoristorataa. Totta kai kuvittelin etukäteen niitä pidätettyjä kyyneleitä, joita en lapselleni näyttäisi ja kyllä onkin pidättämistä. Vastaan tuli myös aivan uusi ikävä tunne. Koko aikainen ikävä, joka puristaa ja kuristaa. Miten siellä nyt menee? Ohitanko heidän elämästään jotakin? En ole kateellinen hoitajille. Se on heidän työ, ei heidän koko elämä. Siellä minun koko elämäni kuitenkin on, päiväkodin aitojen sisällä. Älkääkä nyt käsittäkö ettei minulla olisi muuta elämää lapsien lisäksi. On kyllä mutta tärkeysjärjestyksen huomaa karulla tavalla näinä ensimmäisinä päivinä.