Tallaisena mangocurrylta, aivastuksilta ja laiskuvana torstai-iltana. Ja kas, aivan yksin.
Seina valmistui tanaan. Kuuden kuukauden koloni taynna vareja ja postikortteja maailman joka kulmalta. Loikoilin sangylla ja attelin, etta mita jos en lahtisikaan. Kieltaytyisin vaan muuttamasta kun se ihan oikea vuokralainen palaa kotiinsa polen vuoden Uppsala-ekskursioltaan. Jos vain jaisin ja kaikki sailyisi samana. Vain lamppu lampulta sammuen halvat jouluvalot lahestyisivat loppuaan ja postikortit kellastuisivat seinalla. Mutta mina sailyisin, samana, samanlaisena, kolmennen vuoden yliopisto-opiskelijana, parikymppisena, ja siina pisteessa missa en ole viela taydellisesti missaan epaonnistunut.
Mutta sielta se taas rymyaa tulemaaan, muutos. Kutsumattomana, royhkeasti raivaten tietaan lomi aikojen ja suhteiden joiden piti olla ikuisia. Enka ma tieda mita ma sitten teen kun taa kaikki loppuuu.
Mutta tassa nyt vallan murheellisia olla. Elamastaolen aina iloissani, iasta en valita enka katoavasta nuoruudesta (ainakaan paljoa). Tiedan etta hatussani on tilaa viela vaikka kuinka hulvattomille juonenkaanteille, hurmaaville hymyille ja tuntemattomien tuituksi muuntautuville tuoksuille. Tiedan etta painovoima murjoo meista jokaisen. Se etta tissit lerputtaa jo tassa iassa ei tuota ongelmaa, silla tiedan etta muutaman vuoden paasta omistan monta kujeilevaa harakkaa ja entista leveamman hymyn.
Tama vaan nyt sattuu olemaan elamani alku. Jotain mita loin ihan itse. Uusi maa, tuntematon kaupunki ja kolme vuotta joiden arvelin olevan aivan riittavasti kyllastymisen luomiseen. Kuka tiesi, etta elamani valtaisi niin raivoisa maara kiintymysta, huolenpitoa ja yhteytta. Ne ihmiset jotka lamppaavat ovesta sisaan ja ulos mihin kellonaikoihin tahansa, ne joille huudat sylkirihmat liehuen ja heti seuraavaksi leikit syyllista koiraa anteeksipyytavan ulinan saestamana. Perheeksihan niita kutsutaan. Monta kertaa harkitsin laittavani remmin kiertoon, frendit on vihreampia aidan toisella puolella ja toisten perheet nayttaa aina idyllisimmilta kuin oma.
Tama se kuitenkin on. Enka tieda miten voin ilman olla, vaikka tiedan etta lahtea pitaa.