Nyt se on sitten meidänkin osoitteessamme ohi, kesäkukkien aika, joka oli kokonaisuudessaan hurmaava. Oi, kaunis, herkkä ja mukaansatempaava, sellainen, jonka rytmiä en osannut ollenkaan uumoilla keväällä siemenpusseja helisytellessäni. Tänä kesänä koin uuden ihastuksen, sillä tutustuin kesäpäivänhattuihin, näiden kuvien tummiin kaunokaisiin. Pistin ne maaliskuussa siemeninä esikasvatukseen ja toukokuun helteiden aikaan ulkoruukkuihin, missä ne avasivat ensimmäiset nuppunsa heinäkuussa. Nyt lokakuun puolivälissä niissä oli sylillinen kukkavarsia ja uusia nuppuja vaikka muille jakaa. Mahtava, mahtava kasvi! Bonuksena kuulin vielä, että kesäpäivänhattujen juurakkojen pitäisi talvehtia viileässä varastossa kuiviltaan ja alkaa kevään tullessa puskea uutta kasvua. Nyt on näiden kuvien kimppujen teon ohella kiskottu juurakot talteen ja katsotaan, onnistuuko talvetus ja uudelleenkasvatus minultakin.
Sivupöytää kaunistavassa kimpussa on myös joukko leijonankitoja, kaikkinensa niin ahkeria kukkijoita, joita löytyy pihasta näin syksyllä useampi mätäs. Kimpun lehdet varastin siskon juhlista jääneistä nahistuneista asetelmista ja nappasin samalla talteen muutaman kauniina säilyneen ruusun ja neilikankin. Mutta hei, tämä on tosi iisi kimppu, jollainen onnistuu kaikilta: niksnaks vaan varret poikki, vedenpinnan alapuolelta lehdet pois ja sopivaan vaasiin lillumaan veteen.
Kesäkukkaruukkujen tyhjennys toi todellisen syysfiiliksen, sellaisen kasvukauden lopetusolon. Tunteessa on paljon haikeutta, kun tietää, että seuraavan kerran kesää kasvatellaan puolen vuoden päästä. Ehkäpä siksi olen nihkeä vaihtamaan kesäkasvatuksia talven odotuksesta kieliviin syyskistutuksiin, vaikka kesäruukut kuinka näyttävät ylikasvaneilta ja räjähtäneiltä (sekä epätoivoisilta) puskilta. Ruukkujen tyhjennyksen lopussa korjuujuhliin osallistujille (tässä tapauksessa minulle ihan yksin) jaetaan kimppu kiitokseksi kaikesta hyvästä, mitä on koettu, vieräytetään kyynel päälle ja ryystetään kupillinen kahvia pikkurilli tanassa. Onneksi meillä kävi viikonloppuna vieraita, niin sain keittää pannullisen mustaa kuumaa myös muille ja suunnata ajatukseni tulevaan. Yhdessä ihailtiin myös kaikkia niitä kasveja, joita sain kerättyä olohuoneen kaunistukseksi.
Olohuoneen pöydän kimpusta tuli iloisen kesäinen, sellainen niittykukkamainen leväytys. Siinä kukkii keltainen kesäpäivänhattu, oranssi kehäkukka ja valtavasti punasävyisiä kaunottaria: hortensioita, leijonankitoja, astereita, tähtiputkia (jotka tekivät jo toiset kukkavarret), jättiverbenoita ja tummia lehtikaalin lehtiä. Jos siis voi sanoa, että lehtikaalin lehdet kukkivat, mutta ainakin ne ryppyilevät hauskasti tuolla kimpun seassa. Ja valkoisia leijonankitoja - niitä riitti myös tähän maljaan.
Ruukut on nyt tyhjätty ja osin myös täytetty talvea varten. Toivon silti, että pakkaset eivät vielä tulisi, sillä kukkamaan reunalla leijonankitoja olisi tulossa vielä niin paljon lisää, jos vaan ehtisivät. Ottaisin niitä mieluusti myös joulukukiksi, ne ovat niin ihastuttavia. Kaveriksi virittelisin vaikka tuota kaalta, muuta kun ei enää pahemmin ole tarjolla. Ensi keväänä sitten taas, silloin on vuorossa uudet kujeet ja lajit.