Voisi sanoa, että kesä vei mukanaan ja niin teki myös alkusyksy. Olin paljon enemmän pihalla kuin vuosiin ja se teki minulle hyvää - ennen kuin sitten taas linnoittauduin uudelleen sisälle kirjoittamaan loputtomalta tuntuvan määrän ansioluetteloita ja hakemuksia. Työnhaku on siis syönyt minun syksyäni melkoisesti ja täytyy sanoa, että välillä meinaa voimat loppua. Olen hakenut valmistumiseni jälkeen valehtelematta ainakin 50 eri työpaikkaa ja yhteenkään niistä en ole vielä päässyt. Viikot menevät aikamoisena vuoristoratana sillä jos yksi viikko on jotenkin hyvä, seuraavana en sitten saa taas mitään aikaiseksi. Alan pitää itseäni koko ajan osaamattomampana kuin mitä varmasti olenkaan ja se ei ole tehnyt hyvää. Tai oikeastaan ihan viime aikoina olen taas ryhdistäytynyt hieman ja aloittanut espanjan opiskelun verkossa, avustanut tuttua ja aloittanut uudelleen lenkkeilyn yhden kaverin kanssa. Taisin hieman huijata itseäni kun ajattelin, että jaksaisin mennä lenkille yksin. Totuus on se, että olen erittäin laiska lähtemään minnekään jos ei ole pakko. En tarkoita pakolla sitä, että joku pitäisi asetta ohimolla vaan enemmän sellaista henkistä painetta tehdä eri asioita. Jos sovin jotain, varmasti menen, mutta se sopiminenkin on sitten aikamoinen kompastuskivi.
Olen jo viikkoja halunnut varata kirpputoripöydän sillä huomasin, että tällaisen tavaramäärän keskellä ei vain pysty elämään kovinkaan kivasti. Koska kippoja, kuppeja ja lautasia löytyy isomman perheen verran, on tosi helppo vain ottaa seuraava lautanen kaapista ilman sen kummempia pohdintoja. Ja sitten vain ihmettelen miksi tiskivuori kasvaa päivä päivältä isommaksi. Ongelmana on tietysti se, että olen aikoinaan haalinut melkoisen määrän merkkiastioita joita todella pidän ja on vaikeaa luopua niistä tai laittaa niitä säilöön. Mitä jos vaikka tarvitsen tätä ensi viikolla? Entä jos tulee ihmisiä kylään ja sitten ei ole tarpeeksi laseja? Sitä yrittää selittää itselleen, että nämä kaikki asiat ovat tarpeellisia.
Olen kuitenkin onnellinen, että nykyään edes mietin kunnolla ennen kuin jotain ostan. Se, että jokin on halpaa ei ole enää tarpeeksi hyvä syy. Mikäli tästä saa sellaisen käsityksen, että olen huono heittämään asioita pois, voi olla että asia on niin. Olen jo pienestä asti oppinut, että tavarat ovat tärkeitä - joskus jopa tärkeämpiä kuin ihmiset. Tämähän ei oikeasti saisi pitää paikkaansa mutta niin se joskus oli minun kohdallani. Saatoin mennä täysin hysteeriseksi astian rikkoutumisesta tai jos jotain piti korjata. En voi sanoa, että olisin vieläkään täysin tyyni kun näin nykyään tapahtuu mutta ehkä olen kuitenkin oppinut hengittämään ennen kuin räjähdän turhaan. Toisin kuin timantit, tavarat eivät ole ikuisia eikä niiden tarvitsekaan olla. On täysin normaalia, että välillä rikon lautasen tai kupin sillä sitähän tämä elämä on. Ehkä useat muutot viimeisen reilun kolmen vuoden aikana ovat myös opettaneet, että on ihan turhaa kantaa mukanaan romua paikasta toiseen. Koska sitähän suurin osa minunkin tavaroistani on, tunnekrääsää joka maagisesti linkittyy aina johonkin tapahtumaan elämässäni ja siksi sitä ei voi heittää pois. Ollaan me ihmiset vain hassuja.
Ja ei, en todellakaan ala puhua vaatteista joita en koskaan käytä. Se on toinen samanlainen musta aukko joka ei tiedä mitään hyvää. Parempi vain kiltisti laittaa vanhimmasta päästä rättejä pussiin ja kiikuttaa kierrätyslaatikkoon. Ja tietysti vain ne ehjät, sillä rikkinäiset menevät elämään uutta elämää joko toisten vaatteiden raaka-aineina tai polttoaineena johonkin muuhun. Kierrätyksestä on tullut mulle enemmän sydämen asia kuin uuden tavaran ostamisesta.