Ikkunalaudallani on lamppu. Harjaantumattomaan silmään tämä ei tarkoita mitään, mutta asukkaalle se merkkaa käännekohtaa: pimennysverho ja lamppu eivät nimittäin mahdu elämään ikkunalla samanaikaisesti. Toinen jemmataan, kun toisen valtakausi alkaa.
Eilen lueskellessani kirjaa sohvalla havahduin siihen, etten nähnyt mitään. Hyväksyin hiljaa, että pimennysverhoa ei taideta enää tarvita - luonto hoitaa homman ihan itse. Kaivoin lampun piilostaan ja pistin töpselin seinään.
Talvi tulee, kai se on myönnettävä. (Pari vuotta sitten asuessani Tampereella ihan näihin aikoihin satoi ensilumi.)
Olen viettänyt pitkästä aikaa täysin toimetonta sunnuntaita. Makoilin keskipäivään saakka sängyssä, join kahvia ja luin. Sen jälkeen jatkoin makoilua kaverin sohvalla ja osallistuin laiskankankeasti keskusteluun.
Teki hirveästi mieli mennä taidemuseoon, mutta Ateneumissa ei ollut mitään meneillään. Taidehalli oli kiinni ja Kiasmassa oli tällaiselle päivälle aivan liikaa valkoista tyhjää tilaa - se, mitä ihminen tällaisena sunnuntaina kaipaa on varjoisat nurkat. Yritin katsoa leffaa, mutta Wiren jälkeen kaikki tuntuu turhalta.
(Olitte oikeassa - sarjaa katsoessa se tuntuu vain (poikkeuksellisen hyvältä) tv-sarjalta. Mutta viimeisen jakson katsottuaan tajuaa, että se olikin jotain paljon enemmän. Ei elämää suurempi, vaan kaikessa raadollisessa realistisuudessaan juuri elämän kokoinen... ja siksi siitä maailmasta on vaikea päästä takaisin tänne.)
Joten kun kulttuurihommat eivät onnanneet, ryhdyin toiseen klassiseen sunnuntaiaktiviteettiin - kävin asuntonäytöissä. Tässä saattaa kuulkaa sittenkin olla luvassa yllättäviä käänteitä lähikuukausille. Hm.