Huomenta!
Lähdin mukaan Viledan Tunti lisää lapselle-kampanjaan, josta jo elokuussa kirjoittelinkin. Olin vähän hätäinen ja kirjoitin postauksen jo pikkasen enemmin kuin olisi edes ollut tarve. Siksipä palailen aiheeseen vielä lyhyesti, sillä koen, että aihe on tärkeä ja hyvä muistaa omassakin lapsiarjessa. Melkolailla vinkkejä jakelinkin tuossa aiemmassa postauksessa, joten tässä vain lyhyesti meidän roskapolitiikkaa ja höpötystä muuten vaan aiheen ympäriltä.
Viikonloppuna siivosimme suursiivouksen (tai ainakin jotain sinnepäin) uudessa, Helsingin kodissa ja sehän tarkoittaa myös paljon turhaa tauhkaa, joka joutaa roskiin. Pienin meistä puuhasi mukana ja oli etevä apu, ennen kaikkea roskien kuljetuksessa.
Tuossa sitä turhuutta ja tauhkaa laitetaan eteenpäin. Pikku-ukko on innostunut jo vuoden päivät sitten roskien viemisestä. Välillä äitiäkin hirvittää, kun pikkuinen hirmuisella sisulla raahaa painavia pusseja. Auttaa ei saa ja loppuun asti hän vie, vaikka selvästi painaa.
Mua oikeastaan nauratti viikonloppuna siivotessa, Viledan uusilla ja näppärillä tuotteilla (suurkiitos niistä, aivan ässiä!), että lapsi tuntuu toimivan paremmin kuin mies. Tuo pienin tuntuu ainakin vielä olevan sillä tavalla ihanassa iässä, että se on tohkeissaan melkein kaikesta, mitä yhdessä puuhaillaan - oli se sitten siivoamista, askartelua, ulkoilua, lepäämistä, lukemista, möllöttämistä, ruoanlaittoa...mutta siis mies, huoh.
Meidän uusperheessä asuu myös kissa. Se muutti miehen mukana ja on aivan ihana, ei siinä mitään. Mua kissassa lähinnä häiritsee se sotku, mitä se viljelee mennessään ja tullessaan, ihan vain ollessaankin. On karvoja, kissanhiekkaa, oksennusta ja mitä milloinkin. Olen sen verran boheemia luonteenlaatua, että kaikki turha lisäsotku on aina..noh, turhaa. En todellakaan jaksaisi tarrarullailla vaatteitani (joista iso osa on mustia, joissa valkoiset karvat muuten näkyy) tai pestä koko ajan lakanoita ja verhoja, imuroida mattoja ja lakaista kissanhiekkaa. Nyt teen sitä lähes maanisesti, sillä se kaikki häiritsee mua. Ehkä totun ajan kanssa..? Onhan mieskin tottunut mun mukana muuttaneeseen lapseen - tasapeli siis..?
Muuten olen asian kanssa siis sujut, nykyään jaksaa jo naurattaa, mutta olen pyytänyt mieheltä kahta asiaa: voisiko hän pestä sängyn alle kuivuneen oksennuksen (vai oliko niitä jopa useampi siellä - joo, juicy) sekä meidän kylppärin, joka on täynnä kissanhiekkaa, sellaista tahmaista ja kosteaa, jota on oikeastaan joka puolella. Pyysin tätä ensimmäisen kerran noin kuukausi sitten. Ja hupskeikkaa - selvisipä nyt viikonloppuna siivotessa, että kumpaakaan ei ole tapahtunut.
Kokeilinpa sitten, että pyysin uudelleen miestä tekemään nuo kaksi asiaa ja samaan aikaan pyysin lasta keräämään muutaman roskan ja muutaman muun pienen jutun. Lapsi toimi heti, mies piiiitkällä viiveellä. Oksennus taisi jossain vaiheessa poistua, mutta kylppäri on edelleen...niin no...kesken. Ja lisäksi kissa alleviivasi asian - olimme siivonneet koko huushollin, kun tuo lutuinen karvapallo meni vessaan ja tuli sieltä hiekkaa tassuistaan ravistellen. Aaaaargh! Ei vaiskaan, nauruksi se meni. Tätä tää elämä nyt on - kissan, miehen ja lapsen kanssa. Äiskä siivoaa ja muut sotkee perässä sen minkä kerkeää.
Mutta onneksi se ei ole niin nuukaa. Pystyn elämään asian kanssa. Huumorilla pääsee pitkälle tässä elämässä, etenkin parisuhteessa. Heh. Ja tiedän, että mikäli kehitystä ei kylppärissä tapahdu, käärin jonain kauniina päivänä itse hihani ja hoidan homman. Ja saanpahan laatuaikaa lapsen kanssa, kun yhdessä puuhaillaan.