Lensimme lähes kuukausi sitten Montrealiin, mukana viisi matkalaukkua ja koira. Oli lähes mahdoton homma tunkea "koko elämä" viiteen matkalaukkuun ja sitten yrittää päättää mitä pitää ottaa ulos kun laukun paino näyttää 30 kg. Perillä tietenkin piti huomata, että puolet vaatteista on vanhoja"kaiken varalta"-vaatteita ja puolet hyödyllisestä taas on jäänyt Suomeen. Niin tyypillistä. Muutenkin vaikka yritimme excelöidä suunnitelmia ja tehdä kaikki järjestelmällisesti, lopulta viimeiset päivät menivät täydessä kaaoksessa. Taas - tyypillistä.
Lennot menivät hyvin, vaikka stressasimme kovasti koiraamme. Lufthansan henkilökunta kuitenkin ystävällisesti otti aina selvää missä koira meni ja kuinka koiralla menee. Hauva otti kuulemma lunkisti ja katseli ympäriinsä uteliaana. Olimme aika yllättyneitä sillä koiramme on yleisesti ottaen lievästi sanottuna panikoivaa tyyppiä. Määränpäässä koppa odotti hiljaisena ja katsoinkin sisälle varovaisesti onko siellä ketään elossa. Kaksi silmää tuikki innokkaana ja sitten raikuikin koko lentokentällä kuinka hengissä onkaan. Ei yhtään ollut noloa jonottaa tullin läpi kun yksi huutaa henkensä kaupalla. Ulkona heti päästimme raukan ulos vankilastaan ja 15 tunnin reissun paineet tulivat ulos nurmikolla.
Sitten olikin edessä 45 kilometrin matka autolla keskelle ei-mitään eli anoppilaan. Kyseessä siis on pieni kaupunki nimeltä Saint-Hyacinthe. Lähes kaikki pienet kaupungit Quebecissä ovat Saint-jotain. Sinäänsä paikka ei ole niin pieni, mutta valitettavasti anoppila sijaitsee kaiken lisäksi vielä kaupungin laidalla, noin 6 kilometriä keskustasta. Täällä nyt olemme kuukauden nyt jo viettäneet, mutta ilmeisesti pian on muutto omaan kotiin luvassa. Anoppilassa asuminen ei ole haitannut, mutta näin täytenä kaupunkilaisena maaseudun keskellä istuminen on tuottanut jo jonkin verran ahdistusta. Täällä kun jos jonnekin tahtoo mennä, pitäisi olla auto... tai palata kotiin viimeisellä bussilla seitsemäksi.
Alla olevasta kuvasta näkyy villi kaupunkielämä. Huomaa ranskankielinen stop-merkki.
