Lapsuudenkotini myytiin vuosi sitten, mutta tässä maailmassa on edelleen pysynyt muuttumattomana yksi paikka, jossa olen ottanut ensimmäisiä askeliani ja opetellut uimaan, juoksemaan, katsellut niin monet talviyöt tähtiä ja juhannukset kokkoa, veneillyt ja paistanut lettuja, itkenyt, nauranut, leikkinyt, rakastanut ja tuntenut aina oloni turvalliseksi ja hyväksi.. Se paikka on isovanhempieni mökki Pellingissä. Se että on ollut tällainen paikka on asia, josta olen ikuisesti kiitollinen erityisesti nyt kun tämä kaikki ei olekaan enää itsestäänselvää tai tulevaisuutta.
Tulimme tänne äidin kanssa maanantaina, ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen. Kävelin kassit terassille kannettuamme sisälle ja vedin keuhkot täyteen niin rakasta tuoksua. Kokeilin takan, pöytien ja hirsiseinien pintoja, kurkkasin karkkikippoon vanhasta tottumuksesta.
Nappasin käteeni vanhan lelukoirani jota isovanhempieni koira, maailman paras koira, aina söi. Se tuoksui edelleen koiralta ja se tuoksui kodilta. Se oli ihan liikaa. Kyyneleet alkoivat valua valtoimenaan ja tunteiden kirjo oli niin iso, etten edes yritä selittää tai miettiä mitä tunteita minussa heräsi. Annoin kaiken tulla, hengitin ja itkin ja hengitin. Ehkä päällimmäisiä tunteita olivat ne, että olen vihdoin kotona ja kiitollisuus siitä, että pääsin vielä kokemaan tämän paikan.
Vietimme ihanat kaksi päivää. Sanoimme lähtiessä, että ensi kesänä uudelleen. Mutta jostain syystä en pysty karistamaan tunnetta siitä, että nämä olivat lopulliset hyvästit tälle paikalle.
Juuri nyt tuntuu samanaikaisesti haikealta, surulliselta, hyvältä, kiitolliselta ja rauhalliselta.
<3: Ella