Viime viikolla kävin työporukan kanssa sienimetsällä, ja taisin saada sieltä jonkinlaisen martta-innostuksen. Lauantaiaamuna pakkasin pyörän selkään korin, pienet eväät sekä lapseni, ja pyöräilimme ihan oikealle metsäretkelle. Tänä kesänä olen huomannut, että pikkuneiti hieman vierastaa, jopa pelkää metsää. Olemme ihan vauvasta asti lenkkeilleet ja seikkailleet lähimetsikössä, mutta viime kuukausina lapsi ei oikein ole sinne halunnut. Hieman mietin, mitä tapahtuisi vielä syvemmälle metsään mentäessä, mutta onneksi pelkäsin turhaan. Lapsi ei osoittanut minkäänlaisia pelon merkkejä, eikä myöskään epäillyt eksymistä, tai "miten me oikein pääsemme täältä kotiin?", niinkuin meidän lähimetsikössä. Minulla on olematon suuntavaisto, ja eksyminen olisikin ollut aiheellinen pelko, heh, mutta sain pidettyä tietyt maamerkit näköpiirissä koko ajan.
Palloilimme metsässä parisen tuntia, ja pikkuneiti jaksoi ihailtavan reippaasti. Etsimme vain tatteja, sillä sienten tunnistukseni on hieman vajavaista, enkä halunnut ottaa riskiä myrkyllisistä sienistä. Tatit tunnistaa satavarmasti pillistöstä, ja muutamaa pahanmakuista lajia lukuunottamatta kaikki ovat hyviä ruokasieniä. Yhtään hengenvaarallista tattilajiketta ei Suomessa kasva. Painotin pikkuneidillekin sitä, ettei mitä tahansa sieniä saa poimia, eikä ilman lupaani saa edes koskea niihin. Muutamaa neiti hiplaili, mutta pääsääntöisesti hän tyytyi vain osoittamaan minulle löytöjään.
Valitettavasti löytämämme sienipaikka oli jo ratsattu lähes tyhjäksi, joten saalis jäi olemattomaksi. Minä en heti luovuttanut, mutta neiti alkoi aika pian leikkiä omia leikkejään, mm. keräillä erilaisia lehtiä omaan, pieneen koriinsa.
Onneksi hankimme pyörääni lastenistuimen, sillä tämä metsäretki oli aivan toista kuin se lähipusikoissa pyöriminen, joka alkaa kylästyttää jo lastakin, aikuisista puhumattakaan. Monet kaupunkilaislapset tuntuvat olevan kovin vieraantuneita luonnosta, mutta toivon asian olevan paremmalla tolalla oman lapseni kohdalla. Ainakin nyt kun vielä voin asiaan vaikuttaa, murrosikäistä tuskin saa sienestysseuraksi.
Siitä saaliista sitten: yksi herkkutatti ja pari ruskotattia. Tatit ovat siitä helppoja, että niitä ei tarvitse ryöpätä. Suoraan vaan pannulle ja siitä lautaselle. Minä sujautin sienisilpun tällä kertaa kinkkukiusauksen joukkoon, ja siitä tuli kyllä hyvää! Pikkuneidillekin kelpasi, vaikka sieniruoat eivät yleensä ole kaksivuotiaan lempparilistalla.
Joo, tämä oli hauskaa! Ensi vuonna opettelen tunnistamaan yhden uuden sienen lisää, ja kahdenkymmenen vuoden päästä olenkin jo aika mestari.