Sirkka on se ihana naapurin täti, joka antoi minulle keväällä tolkuttoman määrän perennakasveja, opetti minulle kädestä pitäen perennapenkin perustusta, luuhasi kanssani pihalla tuntikausia, kädet mullassa. Sirkka kärräsi meille hevosenlantaa, vaikka minä kyllä sanoin, että voin itsekin tulla hakemaan. Sirkka ei halua koskaan mistään mitään vastineeksi. "Mitä minä nyt itse yksinäni tällä kaikella puutarhatiedolla ja näillä kaikilla palavan rakkauden aluilla teen. Otat nyt vaan, etkä saa edes kiittää." Kiitän silti, joka kerta, kun Sirkka tekee jotakin hyväkseni.
En ole juurikaan tehnyt pihahommia lähiaikoina. Kaiken kevään ja alkukesän raatamisen jälkeen takki tuntui tyhjältä. Sirkka pyysi minua viime sunnuntaina kylään. Puhuimme minuun iskeneestä pihanhoitoapatiasta. "Joskus se iskee," Sirkka totesi. "Ei sille mitään voi, ei aina jaksa. Mutta parastahan pihahommissa on se, ettei mitään tarvitse tehdä, jos ei jaksa tai halua." Sirkan perennapenkeissä kukoistivat rinnakkain upeat nauhukset ja ritarinkannukset. Kiersimme Sirkan vehreää, kukkivaa pihaa. "Onko ne sun päivänhatut elossa?", Sirkka kysyi vaivihkaa. "Joo, on ne," minä vastasin, "ja ne syysleimutkin päättivät ruveta kukkimaan, ja ukonkellot oli ihania niin kauan kuin ne kesti... ja hei, olenko muistanut kertoa, että me siirrettiin ne tuijat pois siitä etupihalta ja kylvettiin uutta nurmikkoa?" Sirkka hymyili tyytyväisenä. "No, oletkos ajatellut, mitä meinaat laittaa siihen teidän talon edessä olevaan perennapenkkiin, kun tilaahan siinä olisi matalalle kukalle? Mulla olis nimittäin täällä sulle härkkiä ja lampaankieltä jos haluat..." Ja siihen loppui meikäläisen puutarha-apatia.
