Viikonlopussa oli haikeutta. Lämmin ja lempeä viikonloppu, sellaista parasta syksyä, hetki ennen märkää ja kylmää.
Järvi oli peilityyni. Sumu hälveni hiljakseen. Kesän vihreys on poissa. Maisema on haalea.
Näin upeimman kurkiauran. Sen hetken, kun kurjet muodostivat auraansa. Lähtivät läheiseltä pellolta, lensivät matalalla. Huusivat toisilleen, kunnes aura oli valmis ja suunta oikea. Hiljaisuus. Kurkia en ehtinyt kuvaamaan, oli kiire nähdä. Joutsenet tekivät saman tempun, niitä oli vaan vähemmän eikä niillä ollut niin paljon asiaa. Ehdin ottaa muutaman kuvankin.
Karvakasa ihmetteli takan edessä - missä puut, missä tuli. Where´s my movie. Tietää sekin, syksy on nyt. Kohta koittaa kotiinlähdön aika. Pääsee kuitenkin kotiin. Tänäkin kesänä moni lajitovereistaan jää taas sinne mökille odottamaan.
Rakastan vuodenaikojen vaihtelua, vaikken kaikkia aikoja fanitakaan. Silti vain syksyssä on se haikeus, kaipuu kesään, vaikka syksy parhaimmillaan on...no, syksy parhaimmillaan. En odota niitä vetisiä, pimeitä ja kostean koleita syysaamuja ja - iltoja, mutta kauniista syksystä pidän. Silti siinä on pala luopumista. Kesään on taas pitkä matka. Osa haikeutta voi olla se, että olen syksyn lapsi. Päätän edellisen ja aloitan uuden vuoden syksyllä. Ehkä tämä aika on kesän lopettamisen lisäksi oman vuoden päättäjäisaikaa.
Tunnetko sinä haikeutta syksyisin?