Puutarhanhoito ei ole aina täysin rentouttava harrastus - tämä kesä on nimittäin ollut hermoja raastava. Kylmän kesäkuun vuoksi kasvimaaprojekti epäonnistui totaalisesti. Ruukkupavut, porkkanat ja punajuuret eivät itäneet lainkaan. Kurpitsat kuolivat. Salaatti ja vihersipuli itivät onnistuneesti, mutta jättivät kasvamisen siihen. Perunoihin, lehtikaaliin ja kesäkurpitsoihin sentään voi luottaa - satoa on tulossa. Tomaatteja, herneitä ja pensaspapuja saadaan edes jonkin verran.
Omenapuita vaivasi kesäkuussa tuomenkehrääjäkoi. Kukinta jäi minimaaliseksi, raakileita on vain kourallinen. Viime vuonna istutettuun lehtikuuseen iskivät havukirvat.
Kukkapuolellakin on ollut vaikeaa. Etanat iskivät nauhuksiin, pensaskrassin joku pienempi tuholainen pureskeli täyteen reikiä. Kirvat kansoittivat töyhtöangervot, unikot ja kultapallot, jotka sentään näyttävät jotenkuten jaksavan kukkia. Aitoukonhattuja vaivaa joku kumma tauti, joka kuivattaa sekä alalehdet että kukinnot - pelkään lakastumistautia, joka tarkoittanee kasvien hävittämispakkoa.
Pionin siirto sen sijaan onnistui, kuin ihmeen kaupalla. Naapurin Sirkan valtavan vanhasta pionista talikolla irrotettu juurakko teki neljä kaunista, tuoksuvaa kukkaa heti ensimmäisenä vuotena. Punahatuissakin on valtavasti nuppuja, vaikka Sirkka varoitteli minua jo viime syksynä, etteivät punahatut jostain kumman syystä menesty meilläpäin.
Pettymyksien ympäröimänä ei jaksaisi lainkaan olla positiivinen. Tekisi mieli nostaa kädet ylös ja huutaa: "no tässä se nähdään, ei mulla ole viherpeukaloa!" Sitten silmä vaeltaa kauniin keltaisina leimuaviin helokkeihin ja talven linturuokinnan sivutuotteina syntyneisiin auringonkukkiin. Mustaherukkapensaat notkuvat jo raakileista. Ja kaikista tärkein on tietysti rakkaus, palava rakkaus.