Olen kohtalaisen tuore äiti. Kääpiö täytti vastikään vuoden. Hetkittäin tuntuu siltä, että homma rullaa jo omalla painollaan - kunnes, crash, boom, bang! Tulee uusi vaihe ja uudet kuviot. Tähänkin olen jo tottunut. Silloin kun puhkeavat poskihampaat kiukuttavat neitiä 24/7, osaan jo lohduttautua, että, hei, näitä hampaita on vaan enää 14! Ajatusta voi soveltaa eri tilanteisiin. Monessa asiassa on tahkottu ja menty muutaman kerran metsään, mutta yhden kohdalla olen voinut huokaista helpotuksesta: syöminen on naperon kanssa ollut (kohtalaisen) helppoa. Ruokahalua riittää ja pöydässä mini-ihminen istuu ihan mieluusti.
Toki uudet ruoka-aineet saattavat saada naamalle epäilevän ilmeen ja kieltäytyvän käsieleen, mutta kun niitä jaksaa tarpeeksi monta kertaa tarjoilla, alkaa se kukkakaalikin hiljalleen upota. En ole missään vaiheessa olettanut, että uusi maku tai koostumus olisi herkkua heti kättelyssä. Niksi, jonka huomasin aika pian on, etten tuputa, en jankkaa (vaikka välillä tekisi mieli, juu). Kannustan maistamaan ja kehun, kun uusi ruoka-aine päätyy suuhun asti. Jos ei maita, niin ei sitten. Uusia ruokia tarjoan kärsivällisesti uudestaan ja uudestaan eri aterioilla. Joskus osuu ja uppoaa ensimmäisellä kerralla, kuten vaikkapa tofun kanssa kävi. Vaikka tyttö on minikokoinen ja kasvaa selvästi siellä keskikäyrän alapuolella, niin ruoka kuitenkin pääsääntöisesti maistuu, joten en ole juurikaan huolehtinut asiasta.
Ennen kuin tyttö aloitti kiinteiden ruokien syömisen, en lukenut yhtään aihetta käsittelevää kirjaa - jos nyt neuvolan oppaiden pikaselaamista ja vältettävien ruoka-aineiden tsekkaamista ei lasketa. Aluksi mentiin ihan intuitiolla, kun en muutakaan ehtinyt, jaksanut. Sittemmin olen tutustunut aihetta käsittelevään kirjallisuuteen - parempi hieman jälkijunassa kuin ei ollenkaan. Yksi lukemistani kirjoista on Karen Le Billon kirjoittama Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? Se kertoo kahden ruokakulttuurin yhteentörmäyksestä ja nimensä mukaisesti siitä, miten ranskalaiset lapset syövät hyvin, siististi, kiltisti ja vieläpä nauttivat sellaisista erikoisemmista ruoista kuten mustekala tai maalaispatee. Ranskalaisten lasten tulee maistaa kaikkea mitä lautasella on tarjolla ja ranskalaisen ajattelutavan mukaan lapsen kestääkin noin 20 maistelukertaa tottua uuteen makuun. Tämä tieto vastasi siis aika pitkälle sitä mitä olin itsekin tuuminut: maistelu ja totuttelu voi viedä aikaa! Kirja tarjoaa paljon pieniä oivalluksia ja hyviä huomioita siitä miten lapset saadaan syömään hyvin.
Kun tartuin tähän kirjaan, ihmettelin miten ranskalaisten lasten syömisestä voisi kirjoittaa romaanin paksuisen kirjan. Kyllä vaan voi ja helposti - no, onhan siinä jonkin verran samojen asioiden toistoa, mutta ranskalainen ruokakulttuuri kulinaristine ja gastronomisine yksityiskohtineen tarjoaa varsin hedelmällisen aiheen. Karen Le Billon kertoo omasta kokemuksestaan kuinka hänen kanadalais-ranskalaisen perheensä kahden tyttären ruokailutottumukset joutuivat täydelliseen remonttiin heidän muutettuaan Bretagneen. Samalla hän joutuu katsomaan itseään peiliin ymmärtäessään, että vanhemmat ovat vastuussa lastensa ruokailusta. Le Billon on lähtöisin Kanadasta ja tottunut pohjois-amerikkalaiseen ruokakulttuuriin, johon kuuluu sellaiset elementit kuin ruokailun helppous, valinnanvapaus, välipalat ja nopea (pika)ruoka. Hän huomaa, että ranskalainen ruokakulttuuri edustaa täydellistä vastakohtaa, joka perustuu muun muassa ruokailun suunnitelmallisuuteen, hyviin raaka-aineisiin, ruoan hitaaseen nauttimiseen ja yhteisöllisyyteen.
Koska ranskalaiset lapset kasvatetaan jo vauvasta asti omaksumaan hyvät pöytätavat, ne sujuvat heiltä kuin luonnostaan. Siispä heille maistuvat niin endiivit, homejuustot kuin crème brûléekin. Myös ranskalainen koululaitos tukee tätä kasvatusta. Mieletöntä. Vaikka oma kääpiömme syö ihan hyvin, en usko haiseva camembert olisi hänen valintansa - lienee syytä totuttaa! Kriittisintä aikaa ovat kaksi ensimmäistä vuotta, sillä tuolloin lapsen tulisi maistella mahdollisimman paljon erilaisia ruokia, jotta hänen makuaistinsa tottuu niihin. Näin varaudutaan siihen, että kolmen ikävuoden kohdalla lapsi alkaa vastustaa uusia ruokia (tämä on osa luonnollista ja ohimenevää kehitysvaihetta). Aivan kaikkea en pysty ranskalaisten lasten ruokailukasvatuksesta allekirjoittamaan. Erityisesti korvaani särähti se tosiasia, että vauvoja imetetään hyvin lyhyen aikaa, selvästi alle WHO:n suositusten, eikä lapsentahtinen imetys todellakaan ole heille tuttua.
Kirjan ansiosta aloin miettiä myös omia ruokatottumuksiani ja tajusin, että jään kiinni napostelusta! Vaikka välipalani ovatkin enimmäkseen terveellisiä, kuten hedelmiä, riisikakkuja, rusinoita, pähkinöitä, maustamatonta jogurttia, ei niiden syöminen kovin järkevää ole. Ranskalaiset eivät napostele. He syövät kolme ateriaa päivässä: aamiaisen, neljän ruokalajin lounaan sekä illallisen. Lapset syövät lisäksi neljännen aterian, joka on välipala iltapäivällä koulun jälkeen. Ruoka tehdään itse kotona laadukkaista raaka-aineista, syödään yhdessä ruokapöydän ääressä ja sen nauttimiselle varataan kunnolla aikaa. Samalla vaihdetaan päivän kuulumiset. Kuulostaa hyvin yksinkertaiselta ja näinhän sen kuuluukin mennä.
Suosittelen kaikille vanhemmille, lapsen iästä riippumatta, tätä kirjaa!