Uusi asunto on autio. Tilaa on liikaa ja kotiin tullessa nenä haistaa oudon tuoksun. Ihan kun täällä asuisi joku muu, jonkun toisen sielu ja mieli joka mielellään kaikuu aution olohuoneen seinillä. Ajattelin asunnon ottaessani tarvitsevani kaiken tämän tilan. Tilaa vaatteille kaapeissa, tilan sängylle makuuhuoneessa, olohuoneen ja keittiön. Uusia huonekaluja ja paikan työskennellä.
Kävelen kuitenkin ympäri tyhjää asuntoa, pudottelen vaatteita ja esineitä ympäriinsä, siirtelen niitä paikasta toiseen. En osaa asettua. Tämä asunto on se ”sitten kun”. Tämä asunto ei ole nyt. Eikä se tunnu kodilta.
Voi olla, että viimeiset puoli vuotta alle 7 neliömetrin huoneessani kimppakämpässä saivat minut viihtymään pienessä tilassa. Tai voi olla, että tarvitsen pesän, johon pujahtaa ja jonka ymmärtää kun vilkaisee ympärilleen. Tilan, joka sulkee sisäänsä ilman, että täytyy tarkistaa keittiöstä olohuoneen ja eteisen läpi peiton alle olevansa turvassa.
Koti on aihe, josta en koskaan saa tarpeekseni. Siitä tulee joskus ammattini, työ. Nyt kuitenkin aion löytää itselleni kodin. En täyttää tätä asuntoa tavaroilla vaan täyttää minulle sopivan sopen sillä, mitä minulla jo nyt on.
Kuvittelin, että 54 neliötä tekevät minut onnelliseksi. Kuvittelin pahasti pieleen ja nyt vain ihmettelen miten sainkin niin totaalisesti unohdettua millainen olen:
En halua ostaa lisää tavaraa. En tarvitse asuntoa keskustasta vaan ikkunan, josta näkyy puu.
Olen kaiken lisäksi kotona todella vähän mutta sitäkin suuremmalla intensiteetillä. Käyn töissä, koulussa, harrastan. Olen liikkeessä.
Kotona olen 100% minä. Rauhassa ja turvassa. Paikallani. Jatkuva stressi puuttuvasta sohvasta ja verhoista ei kuulu sinne. Kodin täytyy olla nyt.
Nyt haussa onkin yksiö. Kaunis ja sellainen, jossa on parveke. Sellainen, jonne juuri ja juuri mahdun ja saan viedä ne viimesetkin varastossa odottavat kirjat divariin.
Kuukauden irtisanomisaika ja aika etsiä uutta. Huonoin aika vuodesta etsiä asuntoa mutta lannistumatta suuntaan nokkani asuntonäyttöihin.
Päätin myös nauttia tästä, mitä nyt on. Vaikka väkisin. Tarttuuhan se tahallaan aloitettu naurukin: Voin käyttää tyhjää olohuonetta tanssilattiana, kutsua ystäväni syömään keittiööni ja sulkea jääkaapin hurinan makuuhuoneen ovella. Kunnes löydän sen kodin, jossa todella olen kotona, on suunnitelmani leikkiä kotia. Itseni kanssa ja toivottavasti oppia vielä lisää itsestäni.
Jotain piti kuitenkin myös hankkia. Nyt kun pienten kommervenkkien jälkeen minulla on SÄHKÖT, hankin itselleni VALOA. Varmasti myös uuteen kotiin sopiva valaisin oli superhelppo asentaa ja näyttää hauskalta. Vihdoin täällä pohjoisessakin pimenevät illat saivat yhden uuden ikkunan syttymään.
Tuunasin vanhan keittiöjakkarankin sopimaan uuteen puhtaanvalkoiseen (tyylini on kaikkea muuta kuin valkoinen, katsotaan mitä tästä tulee) linjaukseeni. Samaan hengenvetoon madalsin jättimäisen kirjahyllyni muutamalla hyllyllä ja sain vihdoin paikan mummolta peritylle levysoittimelle. Kodikkuus-aste parani ja mieli keveni kun pään sisäistä myllerrystä sai purettua puuhastelulla.
Onnea ja rakkautta kaikkiin uusiin ja vanhoihin koteihin,
Maikki