Tulimme eilen poikaystävän kanssa lopullisesti uuteen kotiin (tai, no, K lähtee kyllä heti keskiviikkona katsomaan ralleja Keski-Suomeen joten yhteiselomme katkeaa siinä kohtaa viikoksi). Purimme viimeiset muuttolaatikot, asettelimme vaatteet vaatehuoneeseen selkeällä 50-50 hyllyjaolla (joka kylläkin alkaa heti muotoutua 60-40 -jaoksi, omistan nimittäin paljon enemmän vaatteita kuin luulin) ja kävimme kaupassa ostamassa kanaa ja viinirypäleitä. Illan katsoimme Geordie Shorea ja toistelimme vuoron perään imelästi
meidän koti.
Ensimmäiset viikot täällä ovat varmasti juurikin imeliä. Kävin lenkillä (!!! koko kesän olen vältellyt tätä onnistuneesti) merenrantamaisemissa ja meinasin saada poskeeni krampin kaikesta siitä hymyilemisestä (se mitä sain, oli kummastuneita katseita vastaantulijoilta, johtuiko sitten irvistelystäni vai polvessani olevasta nyrkin kokoisesta paarman puremasta, joka vaikuttaa minustakin hengenvaaralliselta kasvaimelta, en tiedä). Reagoin kaikkeen näkemääni kutakuinkin näin:
"Hmm, mitäs tuolla on. SIIRTOLAPUUTARHA?? Ei luoja! Eikun palstaviljelmä. Eihän. Ihaninta! Oi, tuolla näkyy meri! Okei, tää olikin vasta pieni puro. Kallioita! Kerrostaloja! No nyt tuo on varmasti meri! Lokki! McDonald's! RATIKKA!? Oijoijoi..."
.. Niin.
Kun 15-vuotiaana tajusin, ettei Helsinki olekaan mikään satumaa jossain toisessa todellisuudessa vaan ihan tavallisten ihmisten asuttama kaupunki kolmen tunnin junamatkan päässä, ei päähäni ole oikeastaan mahtunut muuta kuin ajatus siitä, miten jonain päivänä asun siellä ja osaan käyttää metroa ja ratikkaa ja juurikin lenkkeilen merenrannalla. Nyt olen lähempänä tuota unelmaa kuin koskaan. Saa nähdä, kauanko uutuudenviehätys kestää ja kauanko jaksan intoilla jokaisesta ratikasta ja julkkiksesta (hehe, mie oon maalta beibe), mutta yksi on varmaa: tästä kaupungista minä pidän. Tästä tulee kotini.
R