Sain tänään auringonpistoksen. Muistan hämärästi lapsuudesta, miltä sellainen tuntuu, kun tuli leikittyä auringossa liian kauan ja yhtäkkiä tuli hirvittävän huono olo. En jotenkin ajatellut että minä, nykyään pari kymppinen terveydestäni hyvin huolehtiva tytöntyllykkä, voisin saada sellaisen. Ja herttinen sentään, heti kun uskaltaudun lähtemään pidemmäksi aikaa tuonne helteeseen, menen ihan juoksulenkille, niin eikös sitten aurinko pahainen minua pistä. Voi jumpe, muistin että auringonpistos on aika inhottava juttu, mutta en sitä, että se tuntuu ihan näin kamalalta.
Olen asunut koko pienen ikäni maalla aina viime syksyyn asti, ja niin kuin minä kaupunkiin olen kiintynytkin, huomaan nyt kuumina kesäpäivinä kaipaavani lapsuudenkotiini. Ehkä siksi, että olen aina asunut maalla, en ole oikein innostunut mökkeilystä, mutta nyt hohkaavan asfaltin ja terassien sijaan sijaan olisi niin antoisaa upottaa jalkansa ruohoon, eikä oman järven ranta sadan metrin päässäkään olisi pahitteeksi. En voisi kuvitellakaan mitään parempaa kuin rantasauna ja sen edessä avautuva tyyni järvimaisema, jota kehystävät koivut. Ja jota häiritsevät paarmat ja hyttyset. Suomen kesä on kyllä parhaimmillaan maalla, sanokaa mun sanoneen.
Vähän niin kuin tällaisissa maisemissa, vaikka vanha kuva onkin ja aurinko ei paistakaan. Salaa kaipaan jopa sellaista puuhaa kuin mattojen pesua!