Ne olisivat nyt siinä. Tämän kesän viimeiset pihalla kasvaneet pionit.
Ehdin pelastamaan ne toissapäivänä, kun hirveä sadekuuro oli ehtinyt niitä ensin runnella. Taivutella sen verran kasaan, että katsoin parhaaksi leikata kukat maljakkoon.
Niin paljon kuin pioneista tykkään, on todella suuri harmi, että niiden kukinta-aika on aivan liian lyhyt. Jos siihen päälle vielä lisätään rankat sateet, pionien kaunis kukinta uhkaa entisestään lyhentyä, kun taivaalta kaatamalla tippuva vesi painaa kukkavarret tylysti notkolle. Ja pahimmassa tapauksessa ihan maan tasalle.
Ainakin meidän kulmilla näitä runsaita kuuroja on esiintynyt liikaa tänä kesänä. Harva se päivä olen ollut tekemässä jotain pionipuskien vieressä: tukemassa niitä paremmin, korjaamassa jo aiemmin laitettuja, kaatuneita tukikeppejä, leikkaamassa kuihtuvia kukkia ja haravoimassa maahan tippuneita, kymmeniä ja taas kymmeniä terälehtiä.
Jos sade on ollut suuri paha numero yksi, hyvänä kakkosena tulevat sitten paahtavat helteet. Eivät nekään tietysti tee hyvä pitkinä jaksoina, silloin kukat tuntuvat kuihtuvan hetkessä - tai no, menee siihen nyt kuitenkin useampi päivä. Mutta todella nopeasti ne katoavat jonnekin, vaikka toivoisi niiden kestävän ja pysyvän paikoillaan viikkokausia.
Meidän pihalla on seitsemän pionipensasta. Vaikka säät ovatkin koetelleet, neljä niistä kukki tällä kertaa runsaasti ja kolme kohtalaisesti, mutta silti silmiä hivelevän riittävästi. Se onkin se paras ja tärkein seikka, että niitä pensaita on useampi. Niillä kun ei ole tapana kukkia samanaikaisesti, vaan ne tarjoavat ja levittävät aina vuorollaan omaa kauneuttaan, tuoksuaan sekä iloaan.
Tänä kesänä aika ensimmäisten pionien kukkaan puhkeamisesta viimeisten kuihtumiseen kesti hieman yli kuukauden. Viime vuonna kausi oli mielestäni muutaman viikon pidempi. Josko ensi kesänä olisi vuorostaan taas sen pidemmän pionikauden aika.
Näin ainakin toivon.
:)