Uskomatonta kuinka nopeeta tää aika menee! Ihan hetki sitten hyppäsin junasta Helsingin rautatieasemalla ja se tuntu erinlaiselta, kun ikinä ennen. Tällä kertaa mä tiesin tulevani mun tulevaan kotikaupunkiin ja se tunne oli uskomaton. Samalla ihanan jännittävä ja hyvä, mutta kuitenki vähän haikee. Tiesin, että en enään pian nää niitä ihmisiä, joita haluaisin niin usein tai meidän koirat ei tuu häntää heiluttaen vastaan, kun tuun koulusta, heiniä ei paalata ikkunan alla eikä harakan pojat hypi pihamaalla.
Oon aina jotenki ajatellu, että tätä paikkaa en tuu ainakaan kaipaamaan sillä täällä ihmiset toimii no niinku maalla yleensä, eikä mulla oo ollut täällä tavallaan mitään mun perheen lisäks. Nyt kuitenki, kun se lähtö häämöttää jo ihan lähellä ja konkretisoituu sillä, että ystävien kanssa sovitaan jo mun läksiäisistä, jopa tän paikan jättäminen tuntuu vähän haikeelta. Onhan täällä vietetty jo 8 vuotta. Haha, pisin aika mitä missään ikinä ennen.
Kyllä mulla tulee ikävä meidän pikku maatilaa tuolla suuressa maailmassa ja hyvä niin, sillä haluan olla ylpeä siitä, ettei mulla mene sormi suuhun jos lehmä juoksee autotielle mökkireissulla.