Operaatio Pinnoista pinnattomaan etenee pitkällä pinnalla. HEH HEH. Kokemusta jo kolmelta illalta, tässä edellisen kirjotuksen jatkoks kaks viimeisintä.
Ekana iltana M siis itki 25 minuuttia. Seuraavana iltana hän nauro 55 minuuttia. Todella paljon parempaan suuntaan siis meni! Että joo, eipä ollut itkusta ja hädästä eilen tietookaan, nyt sängystä juokseminen oli vaan hauskaahauskaahauskaa.
Ensimmäiset noin kymmenen kertaa kannoin lapsen sylissäni takasin sänkyyn. Koska hän ei ilmeisestikään kaivannut turvaa, silitin vaan ohimennen ja olin muuten huomioimatta. Seuraavat noin 48504275827 kertaa M tuli huoneesta ulos, ja mut nähdessään tai mun lähtiessä kohti juoksi takasin sänkyyn. Sitten, vain noin 50 minuuttia tätä jatkettua, hän oli itekin jo selvästi uuvahtanut, ja omasta huoneestaan pois tullessaan haahuili vaan johonkin päin, käveli sitten mun kanssa käsi kädessä takasin huoneeseensa ja sänkyyn. Ja sitten lopulta jäi sinne ja nukahti. (55 minuuttia. Kun yhteen sängystä nousuun ja sinne palautukseen meni 10-20 sekuntia ja välissä oli rapiat 5 sekuntia, niin... jonkun sadan kohdalla voi lopettaa laskemisen kuinka monesti mimmi "palautettiin" sänkyyn. Periks ei anneta, näin ajatteli kai molemmat aluks, mut sit toinen anto. En mä.)
Kokemuksia:
- Vanhempien sängyssä puolelta toiselle hyppivä lapsi on hankala kaapasta syliin pokkanaamalla.
- Aurinkolasit päässä pimeästä huoneesta juokseva lapsi on myös hankala kaapata pokkanaamalla.
- Jos lapsen huoneesta on kaksi ovea eri puolille asuntoa, saa hyvän iltahölkän niiden väliä teputellessaan.
- Pakko sen sinne sänkyyn on jossain vaiheessa jäädä. Ehkä jopa samana yönä. 2-vuotiaan sinnikkyys ei voi kestää pidempään kun mun.
Eli... "ihan ok". Muuten, kun edelliskerralla kirjotin, että lapsi ei tippunut sängystä tai en ainakaan kuullut. Niin totanoin, eilen illalla itse nukkumaan mennessä ja M:n huoneessa poiketessa se kylläkin nukku lattialla. Että mistäs sen tietää...
Noniin noniin, sitten tämä ilta. Alku oli lupaava: huoneeseen jätettyä M hiippaili muutaman kerran ovelle, raotti sitä ja kurkisti. Heilautin sormella (mikä auktoriteetti!!) ja kuiskasin pienesti, että omaan sänkyyn. Ei juoksentelua, vaan palasi sänkyyn! Sitten totaalinen äidin hämäys. Huoneesta kuulu pari kolahdusta ja naksahdusta, ajattelin että potkiskelee sängyssään. Hetken päästä kuljin oven ohi ja hetkonen, saranan takaa paisto valo. Raotin ovea, ja siellähän neiti touhus täydessä valaistuksessa, oli kaivanut lelulaatikostaan kaikki pehmolelut ja järjestänyt riviin koko sängyn pituudelta. Keräilin ne jalkopäähän ja poimin enimmät rojut pois lattialta, laitoin tytön sänkyyn ja valon pois. Virhe! Sieltähän se kohta pinko pitkin kämppää, taas parikin kertaa. Sitten yhtäkkiä jäikin taas huoneeseensa, naks... ja valo kajasti. Ajattelin kuitenkin tärkeintä olevan, että se on omassa huoneessaan ja suht hiljaa, "kai se sinne sitten nukahtaa". Eikähän mennytkään kun kymmenisen minuuttia kun oli hiljasta, ja vilkaistessa M nukku sängyssään peiton alla, pehmolelut ympärillä.
Kokemuksia:
- Hulluna ohjelmaa päiviin, päiväunet max 2 tuntia.
- Rauhallisuus on hyve.
- Pakko sen sinne sänkyyn on jossain vaiheessa nukahtaa.
Positiivisin mielin!