Työskentelin vuosia, vuosia sitten yhden kesän eräässä tv ohjelmassa. Olihan se jännittävä ja erilainen kesätyö tällaiselle lapin juntille. Hieno, opettavainen ja ennen kaikkea silmiä avaava kokemus. Huomasin monia asioita, kuten sen, että kaikki julkkikset eivät ole rikkaita, kaikki julkkikset eivät ole onnellisia, kaikki eivät halua olla kavereitani, vaikka sellaista esittäisivätkin. Tajusin myös sen, että ihmiset jotka vuosien jälkeen ottivat minuun yhteyttä, eivät tehneet sitä minun takiani, vaan sen takia kun naamani näkyi televisiossa. Outoa ja hämmentävää.
Tuolloin kuulin ensimmäisen kerran myös termin tavis. Taviksia olivat he, jotka työskentelivät "tavallisissa" töissä, kulkivat tavallisissa vaatteissa, ihailivat julkkiksia jne. Oli jotenkin loukkaavaa miten karkeasti ihmiset jaoteltiin taviksiin ja "spesiaaleihin" tyyppeihin (Huomautan tähän väliin, että kaikki eivät tätä luokittelua harrastaneet, mutta suuri osa kumminkin) ihan tuosta noin vain, tuntematta ihmistä sen kummemmin. Itse koin olevani tavis, koska olin vain käymässä tuossa "hienossa" maailmassa ja oikea työni oli suhteellisen tavisduuni.
Muistan jo silloin miettineeni, että millä perusteella nämä mediamaailmassa työskentelevät luokittelivat itsensä jotenkin erikoisemmiksi tyypeiksi kuin muut. He asuivat ihan tavallisissa asunnoissa, elivät normaalia arkea, tulivat töihin aamulla ja lähtivät töistä vasta sitten joskus kun seuraavan päivän lähetys oli työstetty valmiiksi, seurustelivat, erosivat, söivät mäkkärissä kiireisen lounaan... Pohdin itsekseni myös sitä, että kuinkahan kauan taviksen, joka tulee töihin tv maailmaan, pitää työskennellä siellä, jotta hän muuttuu ei tavikseksi ja hänestä tulee jotain erikoista. En kuitenkaan kehdannut kysyä tätä koskaan keneltäkään entiseltä tavikselta.
Suurin osa niistä siellä työskennelleistä ihmisistä kun oli ihan tavallisia tyyppejä, perus matti meikäläisiä. Ei mitenkään erityisen erikoisia tai erilaisia ihmisiä, mutta olivat jostain syystä, työstään johtuen, nostaneet itsensä valtavirran yläpuolelle.
Jos ajatellaan että tällainen perus mattimeikäläinen on se tavis, niin mikä tekee ihmisestä vähän erikoisemman, ei niin taviksen?
Mielestäni ihminen itse, hän joko on tavis tai sitten hän on jotakin hiukan erikoisempaa. Se, että olet julkkis, ei poista sinusta tavista, vaikka kuinka yrittäisit. Suurin osa ihmisistä kun on taviksia, ja se on ihan jees. Kaikkein huvittavimman näköistä on se, kun joku ihminen yrittää kovasti olla jotakin ihan muuta kuin oikeasti on. Jos vain luovuttaisi ja olisi oma itsensä, saattaisi löytää itsestään jotakin erityistä, mitä ei muissa kanssaeläjissä ole. Ja se mikä toisen mielestä on tavallista, voi toisen mielestä olla jotakin erityistä.
Ystäväpiiriini kuuluu monenlaisia persoonia, jokaisella on omat hienot ei tavispiirteensä, mitkä tekevät heistä juuri spesiaaleja ja hiukan erikoisempia persoonia. Kukaan ei yritä epätoivoisesti olla jotakin muuta kuin on, ja se tekeekin heistä juuri erityisiä. Mutta on heissä muutama erityisen erityinen persoonakin:
Yksi heistä on Sini, rakas Sini, josta olen paljon täällä blogissanikin kertonut. Sini on ihan mieletön ihminen. Hän ensinnäkin on valinnut itselleen työn, johon on ihan totaalisen ylikoulutettu, mutta hän rakastaa sitä työtä ja viihtyy siellä. Kun hän kulkee tuolla pitkin kaupunkia, on hänellä mukanaan pussi, johon hän kerää lastensa kanssa tienvarsilta roskia. Ihan vain siksi, että roskat ei kuulu luontoon. Uuden vuoden päivänä he menevät koko perheen voimin keräämään rakettien roskia lähialueelta, jotta elinympäristö pysyisi viihtyisämpänä. Sini myös noukkii ojanpenkoilta laitapuolenkulkijoita, huolehtii heidät koteihinsa tai jonnekin lämpimään. Ihan sama oliko heillä pissat housuissa tai yrjöt rinnuksilla, Sini auttaa. Eikä koskaan tee siitä mitään numeroa muille, hän vain haluaa auttaa heikompia. Tässä ihan vain muutamia juttuja, jotka tekevät Sinistä erityisen.
Sitten on Mervi. Merviltä saattaa tulla tekstiviesti: "Hei, mie sanoin itteni just irti vakkariduunista ja oon nyt VAPAAA!! En tiiä millä seuraavat 3 kuukautta elän, mutta kyllä se jotenki järjestyy". Tai puhelin piippaa ja siellä on viesti: "Hei, mie tutustuin yhteen pariskuntaan. Ne osti mulle liput Thaimaahan. Oon nyt lentokentällä niitten kans. Nähhään 3 vkon päästä". Tämä nainen osaa elää hetkessä ja ottaa siitä totaalisesti kaiken irti.
Yksi erityinen persoona on myös Maarit. Maaritilla on jännä tapa saada minut aina tuntemaan itseni erityikseksi ja tärkeäksi. Hän vain on jotenkin niin arvostavasti läsnä. Kuuntelee kaiken mitä minä hänelle puhun, eikä tuomitse koskaan. Hänen seurassaan eheytyy. En minä osaa sitä muuten sanoa.
Voih, voisin luetella tähän kaikki ystäväni, mutta mainitsen enää yhden. Oman mieheni, Jykän. Ihan käsittämätön tyyppi tekemään kaikkea, ihan kaikkea. En vieläkään tajua, että miten hän vain ryhtyy tekemään asioita ja yleensä onnistuu niissä. "En mä oo koskaan tota tehny, mut voihan mä yrittää. Ei se niin vaikeeta voi olla. Ihmisten tekemiä juttujahan noi on." Ja sitten se vain ryhtyy hommiin ja tekee: punoo ystävännauhoja tyttösten kanssa, korjaa ihan risoja pyöriä ja mitä vaan muutakin, rakentaa, laatoittaa, tapetoi, leikkaa minun hiuksia, tekee eksoottisia ruokia, opettelee uusia harrastuksia, pesee ikkunat, maalaa, hieroo pääkivun pois... you name it.
Esimerkiksi tällaisia erityisiä ihmisiä minä tunnen. He eivät yritä olla mitään erityistä, mutta he ovat. Siihen ei tarvita julkisuutta, hohdokasta työpaikkaa ja parrasvaloja, vaan rohkeutta olla oma itsensä. Se erityisyys on heidän sisällään ja kumpuaa sieltä ulos, ihan ilman sen kummempaa yrittämistä.