Kyllä, yli-iloisesti luoksesi vaappuvia sorsanpoikasiakin alkaa pelkäämään tämän pelin jälkeen
Nonni, nyt vois ehkä kehtaa myöntää olevansa puolessa välissä tätä hirmusen vaikiaa peliä. Ohjain ei ole vieläkään lennellyt ympäri olkkarin, mitä niin monet ovat odottaneet, mutta muita ristiriitaisia kokemuksia on koettu jo pienen listan verran…!
1.Valehdeltu päin näköä
Ainoa asia, jonka muistan jäätävän tylsästä ja mitäänsanomattomasta alkuhöpölööperivideosta oli “And dragons were no more”. Yay, ei perusfantasiaa, jossa jotain tylsiä lohikärmeksiä…! Mitä vielä, tähän mennessä olen tappanut, köh, kaksi isompaa, viisi pienempää ja kolme häntää (kyllä, kolme HÄNTÄÄ, logiikka, missä olet?). Ei ne nyt oikein sukupuutossa näytä olevan,jos multa kysytään.
2. Syöty pahaa-aavistamatonta poikaystävää
Kolmannenkin isomman olisin, ilman mitään aseita, pelkät nyrkit ja hampaat olivat käytössä. Muhkeasti upotin rivillisen legoja lohikärmeksen kankkuun ennen kuin poikaystävän “Mitä nää mun kättä mupellat?!”-kiljaisu herätti horroksesta. Siinä vertavuotavaa kaarta pällistellen mietittiin, pitäisiköhän asialle tehdä jotain kunnes uni tuli takaisin ja vei voiton.
Elossa se vielä on, onneksi.
3. Käyty jännän äärelle pelin vihujen nimeämisissä
Why so serious? Moonlight Butterfly on sellaista tylsää, eeppistä nimirimpulointia, mikä aiheuttaa allekirjoittaneessa mentaalifinnejä. Nighty Flipetyflap. Carpa Caspar Capra Demon? That Fast Bastard. Slime? Blobsie. Undead Knight? Sir Living Impaired. Maailma niin tarvittis pelin, jonka lingvistiikka olisi luokkaa “Fool’s dialect”.
4. Kuoltu mitä arkisimmilla tavoilla
Tällaisessa fantasiapelissä luulisi kuolevan mitä eeppisimmillä tavoilla kuten sukupuuttoon kuolleiden lohikärmeksen hönkäilyyn tai örkin nuijan mätkäisyyn. Niissäkin hahmoni on päästänyt kylmän pierun kerran jos toiste, mutta paljon pienimmissä määrin kuin yksinkertaisen ovikynnyksien kompuroinnin aiheuttaman kuolemaan. Sitä pelkää aina vääriä asioita, haamut, ritarit, jopa perkuleen skeletorikoirat ovat pientä kaiteettomien kulkuväylien, kaltevien pintojen ja korotuksien rinnalla.
5. Sydäntä itketetty tappamalla liian suloisia vihuja
Kaksi sanaa: siäniperheen piskuiset. Kaikki, mitä ne osaavat, on kaatua jalkoihisin. Aivan kuin tämä ei olisi yksinään sydäntä riipaisevan epätoivoinen tapa puolustautua kahta kertaa isommalta vastustajalta, kuollessaan sienilapset päästävät maailman surullisimman vihellyksen.
Aikuiset sitä vastoin muksauttavat kerralla pelaajan kuin pelaajan hengiltä. Karma, you say?
6. Ammuttu ihan liikaa nuolia
Elämä jousen kanssa tuntuu melkein huijaamiselta, mutta vain melkein. Sinnepähän ovat koodanneet sen. Puolituntia minä Hydran yhdeksää päätä ammuskelin, ja kuolihan se. Itse en ottanut yhtään takkiin. Hähää.
Tunteja takana 80, sillä aika suuri määrä upposi Capra caspar Fast Bastardsin kepittämiseen ja jälleen ollaan jumissa toisessa pomossa. Tai pomoissa, niitä kun pitää olla kaksi kerralla ja ne kyllä kepittävät alta aika yksikön, kun taktiikkani - puolustavasta hahmosta huolimatta - on kuitenkin se “Mene ja muksauta”.
Tähän asti juuri hahmon luonti ja kehitys on harmittanut eniten: vaikka valitseekim hihhulin, voi silti leikkiä pyromaania tai velhoa oikeilla välineillä. Ja jos kehitää oikeita aspekteja hahmosta, voi olla myös se “Meni, näki ja muksautti”-hahmo, joka listii kaikki mennen tulleen vain raa’alla voimalla. Miten minä kehitin tätä hahmoa? Ketteryys ja uskonto katossa sitä nyt ihmetellään, miksei pienillä tikuilla tökkiminen tapakaan niin hyvin vihuja.
Tuleeko tämä olemaan se ylitsepääsemätön este minun pelaamiselle? Joudunko myöntämään, että tämä nyt on vai liian vaikea peli minun hyppysissäni? Vielä pahempaa, Joudunko pettämään oman sukupuoleni luovuttamalla?! Vain aika sen meille näyttäköön!