Koska tämä ja viime viikko ovat kuin yö ja päivä, olkoon viime viikko ahdistava yö ja tämä viikko aurinkoinen kesäpäivä. Ja tämän postauksen aihe tuo ahdistava yö. (Sisältöä tasapainottamassa kuvat ensimmäisen viikon kukkatuliaisista.)
Tyttö syntyi siis toissa viikon sunnuntai-iltana.
Kätilön kärrättyä minut osastolle yhdentoista aikaan, mies alkoi tehdä lähtöä kotiin, sillä emme olleet saaneet perhehuonetta käyttöömme. Vointini huomioiden vuodeosaston kätilö ehdotti ottavansa tytön kansliaan, että saisin nukuttua. Suostuin ajatukseen. Heräsin kuitenkin tunnin kuluttua hiestä märkänä ja itkua tuhertaen. Mun lapsen kuuluu olla tässä mun vieressä eikä jossain kansliassa, jossa sitä ei kukaan ehdi pitää sylissä. Painoin hälytysnappia ja sain tytön viereeni sängylle. Torkahtelin välillä, mutta pääosin valvoin ja seurasin lapsen hengitystä, yritin hapuillen imettää. Tyttö imi puolisen tuntia kerrallaan. Nännejä viilsi sietämättömästi ja voitelin niitä ahkerasti Lansinohilla. Pyysin rintakumia. Kätilö toi sen minulle ja asetti paikoilleen. Tyttö ei osannut imeä siitä, suuttui ja nukahti omaan itkuunsa. Odotin kätilöä takaisin tarkistamaan tilannetta, että voisin kysyä lisäapua. Häntä ei koskaan kuulunut. Pusersin rintojani sormillani ja yritin tarkistaa tuleeko sieltä mitään. Ei tullut. Tää lapsi ei saa ruokaa! Mä en pysty ruokkimaan omaa lastani!
Lopulta koitti kaivattu aamu ja mies saapui osastolle. Päivä meni hyvin, tervejärkisenä ja normaaleissa toimissa vauvasta huolehtien ja itse syöden. Imetyskipuun ja jälkisupistusten aiheuttamaan kipuun auttoi miehen läsnäolo, lohdutus, kannustus ja hieronta. Vauva söi säännöllisin väliajoin, puoli tuntia per rinta.
Sitten koitti jälleen yö. Ja kaikki möröt ampaisivat jälleen esiin. Mun rinnoista ei tule maitoa. Mun lapsi kärsii nälkää. Mä en pysty huolehtimaan siitä. Muhun sattuu. Mä en pysty imettää. Tuntui kuin nuppineuloja olisi työnnetty nännieni lävitse jokaisella imetyskerralla. Eikä kipu helpottanut imetyksen edetessä. Pyysin korviketta tytölle, itkin ja odotin aamua, miehen paluuta. (Lopulta sain tietää, että maito nousee vasta muutaman päivän päästä synnytyksestä kunnolla. Ja että vauva pärjää kyllä sen pari päivää niillä tipoilla, mitä rinnoista sattuu tulemaan. Että näin meidät on ohjelmoitu. Oi miksi, oi miksi se yökätilö, jolle hätäilin maidontuloa, ei kertonut tuota minulle! Kiirehti vain muihin hommiinsa.)
Lopulta tiistaina kuulimme lastenlääkäriltä, että jos tulehdusarvot ovat iltapäivällä alemmat kuin aamulla, voimme päästä illalla kotiin. Hipheihurraa, ei enää yhtään ahdistavaa yötä sairaalassa! Tottakai lähdetään kotiin, joo! Ennemmin valitsen vähän enemmän huolia lapsen turvallisuudesta kotona ilman hoitohenkilökuntaa kuin ne piinaavat yöt ilman miehen henkistä tukea ja läsnäoloa.
Pääsimme kotiin. Tytön mummun ja pappa kävivät piipahtamassa ja katsomassa uutta tulokasta. Heidän lähdettyään katsoin rakasta pikku nyyttiäni, joka makasi niin haavoittuvaisena ja pienenä meidän sängyllä. Pakahduttava tunne tuntui repivän sydämen kahtia. Miten ihmeessä osaan huolehtia tuosta olennosta ja antaa sille kaiken sen tarvitseman, ettei sille koskaan tapahdu mitään pahaa? Siinä hetkessä itkin isosti sitä vastuun tunnetta, joka tuntui aivan liian kohtuuttomnalta omille kyvyilleni.
Yöllä tunsin kun maidonnousu alkoi kiristää rintoja. Oli vaikea nukkua. Yöunet jäivät jälleen yhteensä kolmeen tuntiin.
Keskiviikkona tuli anoppi koko päiväksi kylään. Samaisena päivänä aukeni myös totaalinen imetyshelvetti. Rinnoista kasvoi sadan tonnin tulikuumat melonit, joita piti kannatella käsin. Joita mieskin katsoi hiljaisena, järkyttyneenä, vakavana ja todeten: "noi on tosi isot". Joita viilsi tuskastuttavan paljon ihan ilman imettämistäkin, ja joista tyttö ei saanut kunnon otetta. Imetyssessioit lyhenivät 2-5 minuuttiin ja aloin olla taas huolesta sekaisin. Saako lapsi todella tarpeeksi maitoa? Yritin lypsämällä tarkistaa, mitä tulee. Ei mitään.
Illalla alkoi tavanomainen ilta-ahdistus kolkuttaa. Taas yö edessä. Yksinäinen yö, kun kukaan muu ei voi hoitaa tätä helvetin imetystä. Itkuhan siinä tuli. Taas. Sinäkin yönä vannoin jälleen kerran, että tähän yöhön loppuu imetys. Enää en jatka. Lähtee järki, jos jatkan.
Torstai-aamuna päätin ottaa puhelimen kauniiseen käteen ja soittaa oman yrityksen omaavalle kätilölle. "Tulisitko maksulliselle kotikäynnille imetysasioissa?" Kolmen vartin kuluttua soi ovikello ja kätilö astui sisään.
(Huomenna jatkoa: aiheena mahtava kätilön vierailu, epätoivoinen takapakki ja ratkaisun avaimet tähän viikkoon.)