Pitkän juoksulenkin selkiyttämällä päällä ja zenmäisellä kärsivällisyydellä jaksoin odottaa 20 minuuttia jotta sain ladattua tämän sivun. Se on muuten ihan totta, että ihmisen todellinen luonto tulee esille siinä vaiheessa kun hän joutuu tekemisiin naurettavan hitaan netin kanssa. Lähes joka päivä on ollut mielessä, että nyt täytyy päästä kirjoittamaan, nyt tapahtuu niin paljon. Mutta juuri tuosta samaisesta syystä en ole yksinkertaisesti ehtinyt tai omannut sellaista kärsivällisyyttä, että olisin jaksanut tapella tämän hitaan yhteyden kanssa. Yksi asia lisättäväksi To do-listalle: hanki toimiva netti, ennen kuin jollekin käy huonosti.
Mennään siis asiaan. Taisin aikaisemmassa blogissani meuhkata joskus siitä, kuinka Disney antaa lapsille (ja miksei vanhemmillekin) melko epärealistisen kuvan elämän kulusta. Pienenä jo mietin, että eiväthän ne voi elää elämäänsä onnellisina loppuun asti, pakkohan siinä on jotain muutakin olla. Eikö olisi ollut hieno nähdä jatko-osia Disney elokuville? Miten Lumikki pystyy luovimaan seitemän kääpiön ja yhden prinssin välillä, miten prinsessa ja prinssi riitelevät siitä, kenen vuoro on tänään ruokkia prinssin uljas valkoinen ratsu jolla hän aikanaan saapui.
Samassa kirjoituksessa tulin muistaakseni sellaiseen loppupäätelmään, että ihmiselämä sisältää oikeasti monia erillisiä satuja, jotka päättyvät aikanaan antaen tilaa uudelle satumaiselle (tai vähemmän satumaiselle) elämänvaiheelle. Tästä pääsemmekin siihen, että minun ja mieheni satu alkaa olla päättymässä. Emme eläneet elämäämme onnellisina loppuun asti ainakaan yhdessä, mutta mielestäni satumme sai niin onnellisen lopun kuin vain mahdollista. Tiedostan toki myös senkin, että tämä ei välttämättä ollut vielä tässä ja yhteentörmäyksiä ja surua on luvassa, mutta kyllä niistäkin selvitään.
Kun lähtöpäätös oli kirkaana mielessäni aloin etsiä asuntoa, jossa koota itseni ja pieni elämäni. Kävin katsomassa monta paikkaa, koska halusin löytää sen mahdollisimman täydellisen, mutta kuitenkin budjettiini sopivan. Jossain vaiheessa väsyin ja kyllästyin koko touhuun niin totaalisesti, että heikolla hetkellä otin vastaan erään herttaisen mummelin tarjoaman yksiön. Hän oli toiminnan nainen ja halusi samantien nimen sopimukseen ja osan takuuvuokrasta maksuun. Suostuin, koska halusin päästä nukkumaan. Kun sitten yritin nukkua, mieleeni alkoi hiipiä niin karmea katumus allekirjoittamastani sopimuksesta, että valvoin koko yön katuen tekemääni. Enhän mitä sitä yksiötä halunnut, koska se yksinkertaisesti oli liian pieni! Seuraavalla aamulla soitin mummolle ja kerroin melkein koko elämäntarinani ja anelin, josko voisimme vielä perua sopimuksen. Mummeli kuunteli hiljaa ja totesi vuodatukseni päätyttyä, että "voi herttinen.." Loppu hyvin, sain sopimuksen purettua, takuuvuokran takaisin ja mummo tarjosi minulle vielä toista suurempaa asuntoa, joten ei hän minua ihan täysin hulluna voinut pitää. Kieltäydyin kuitenkin tarjouksesta, koska olin jo mielestäni aiheuttanut mummolle tarpeeksi vaivaa.
Tästä opin muun muassa sen, että päätöksiä ei saa koskaan tehdä väsyneenä ja maailmassa on mukavia mummeleita, jotka osaavat käyttää Facebookia ja Youtubea. Nykyisen asuntoni löysin vähän tuon edellisen jälkeen. Siivoamista ja laatikoiden purkamista on takana paljon, mutta olen tyytyväinen. Tämä on lähestulkoon juuri sellainen kuin halusin. Kaikkein mahtavinta on kuitenkin se, että tavarani ovat taas pitkästä aikaa samassa paikassa, eivätkä säilytyksessä ties kenen nurkissa. Haaveenani on ollut asua joskus jossain korkealla, mitä ylempänä sen parempi. Nykyinen asuntoni sijaitsee melko alhaalla, ja kun olen laahannut kamojani alas ja ylös olen alkanut pohtia olisiko se yläkerroksissa asuminen sittenkään niin hohdokasta. Kuka ne tavarat jaksaa sinne kantaa, kysyn vaan?? Täytyy palata tähän haaveeseen siinä vaiheessa, kun olen niin rikas, että pystyn palkkaamaan jonkun hoitamaan puolestani koko muuttorumban.
Tässä on nyt asuttu kaksi erittäin kiireistä viikkoa. Kiire johtuu osittain uuteen työpaikkaan sopeutumisesta, mutta myös minusta itsestäni. Olen luultavasti tehnyt itselleni kiireen, jotta minun ei tarvitse ajatella asioita. Olen halunnut upottaa itseni touhuamiseen ja muihin ihmisiin jotta minun ei tarvitsisi märehtiä vanhojen asioiden parissa. Ja täytyy sanoa, että se on toiminut. Elämä tuntuu enimmäkseen hyvältä. Joskus tietysti yksinäisyyden tunne on päässyt yllättämään ja olenkin ehkä jotenkin asennoitunut siihen, että tulee yksinäistä. Kuitenkin viime päivien tapahtumat ovat osoittaneet sen, että näin ei välttämättä tule käymään. Elämä on joskus ihmeellistä ja yllättävääkin.
Nyt ripustamaan verhot. Ja selaamaan sänkytarjouksia netistä ja tällä netillä siihen menee luultavasti koko ilta ja hyvällä tuurilla yökin. Mutta ei kai tässä mikään kiire ole.