Näin pitkän linjan bloggarina olen huomannut, että blogeista käytävässä keskustelussa toistuu sama teema: blogeissa on aina jotain hirvittävän vaarallista. Se, miksi blogit ovat vaarallisia, vaihtelee vuodesta toiseen, mutta aina ne ovat. Ensin vaarana oli se, että blogit vievät työt toimittajilta, sitten se oli blogien kaupallisuus ja piilomaininta. Nyt se on se, että blogeissa elämä on liian kivaa, ajatukset liian myönteisiä ja kodit liian siistejä.
Kun bloggarilta kysytään "miltä teillä oikeasti näyttää?" halutaan nähdä nimenomaan sotkua, leivänmuruja ja rumia juttuja.
No. Meillä on melkein aina siistiä. Ei jumalallisen väliintulon ansiosta tai siksi, että olisin orjuuttanut lauman kotitonttuja, vaan siksi, että meillä siivotaan. Tartutaan luutuun ja sitä rataa. Me molemmat nyt vain viihdymme parhaiten siistissä kodissa. Ei siinä ole mitään sen kummempaa.
Jostain syystä Suomessa on silti tapana ajatella, että aitoa on sotku, rumuus ja se, kun menee huonosti. Epäaitoa on kauneus, siisteys ja se, että enimmän osaa ajasta menee hyvin.
Minun elämäni ei tietenkään ole täydellistä (kyllähän te tiedätte: olen krooninen stressaaja, vähän plösö liikunnanvihaaja ja koukussa Pretty Little Liarsiin - noin niin kuin alkajaisiksi) mutta myönnän, olen syyllinen: kotonani on aina kukkia. Juon skumppaa, syön brunsseja ja käytän kankaisia lautasliinoja - ja valtaosan ajasta olen hyvällä tuulella. En silti oikein osaa ajatella, että elämäni olisi yhtään sen feikimpää kuin kenenkään muunkaan. Kovin aidolta tämä tuoli tässä takaliston alla juuri nytkin tuntuu - vai kuvittelenko vain tuon natisevan ruuvin?
Ihmiset arvostavat eri asioita ja käyttävät aikansa, energiansa ja rahansa eri asioihin. En siivoa kotonani siksi, että haluaisin luoda paineita blogini lukijoille tai saada laiskemmin siivoavat kaverini tuntemaan itsensä huonommiksi ihmisiksi.
(Tämäkin on muuten kiinnostava juttu: Miksi kuva siististä kodista tai timmistä kropasta tulkitaan käskyksi, että tämä on se ideaali, johon juuri sinunkin tulisi pyrkiä? Eikö tällainen tulkinta kerro enemmän kuvan katsojasta kuin sen ottajasta? Minusta olisi jo korkea aika, että etenkin me naiset ottaisimme itse enemmän vastuuta siitä, miltä meistä tuntuu. Kyllä, media voi tarjota meille kuvia laihoista malleista ja kaverilla saattaa olla Facebookissa kivemmat lomakuvat kuin minulla, mutta on aivan minun oma valintani, päätänkö kokea näistä asioista alemmuudentunnetta vai en.
Minä en kertakaikkiaan suostu ajattelemaan, että me naiset olisimme niin heikkoja, että jokainen meiltä puuttuva hieno, tavoiteltava tai kadehdittava asia, jonka näemme telkkarissa, blogissa tai naistenlehdessä, romuttaa omanarvontuntomme ja saa meidät unohtamaan sen kaiken hienon, mitä omassa elämässämme on - tai mitä voisimme saavuttaa, jos ulkoisista paineista voivottelemisen sijaan vaikka ryhtyisimme toimiin saadaksemme sen, mitä niin kovasti kadehdimme. Joskus tuntuu, että ajatus median ja kaikenlaisten paineiden uhrina olevasta naisesta on niin tiukkaan piintynyt, että harva edes kyseenalaistaa sitä, tarvitseeko niihin paineisiin alistua. Minulta meni tosi kauan tajuta se, että jos en pidä ulkonäöstäni, on tehokkaampaa muuttaa omaa suhtautumistani kuin jäädä odottelemaan, että koko kansainvälinen mediakoneisto yhtäkkiä muuttuu sellaiseksi kuin toivon. Ilahdun nähdessäni monenkirjavaa naiskauneutta ja vähemmän Photoshopia lehdissä ja telkkarissa, mutta en suostu luovuttamaan itsetuntoani Hollywood-pomojen käsiin.)
Tietysti joskus jonkun tosi timmin fitness-bloggaajan blogia lukiessani saatan ajatella, että olispa mullakin tuommoiset vatsalihakset. Sitten muistan, että jos oikeasti haluan sellaiset vatsalihakset, on fiksumpaa lähteä salille kuin vaatia bloggaria lihottamaan omansa pois. Useimmiten tulen kuitenkin siihen tulokseen, että minä ja treenibloggari arvostamme varmaankin eri asioita ja käytämme aikamme eri tavoilla, ja meillä molemmilla on varmasti hyvä olla justiisa näin.
Yleensä, kun joku kehuu toisen elämää onnellisen tai tosi mukavan oloiseksi, ensimmäinen reaktio on vastata "no kyllä mullekin/sillekin tapahtuu sitä ja tätä kamalaa, se vain ei näy päällepäin". Miksi on niin epämukava ajatus, että jollain voisi ihan oikeasti mennä hyvin?
Minusta on lohdullisempi ja kannustavampi ajatus, että maailmassa on ihmisiä, joilla menee samperin hyvin, kuin että maailmassa jokaisella muullakin menisi salaa huonosti. Ajattelen mieluummin "hei, jos toi on saavuttanut tota ja tätä, minäkin voin tulevaisuudessa päästä samaan" kuin "jes, tollakin menee päin helvettiä, ollaan kaikki tässä samassa mädässä veneessä".
Yksi arvokkaimpia asioita, joita olen oppinut - ihan oman mielialani kannalta - on se, että jos jollain muulla on jotain hyvää, se ei ole ikinä minulta pois. Kyky iloita aidosti muiden puolesta on paras tapa saada lisää hyvää myös omaan elämään.
Siksi pakotin itseni kerta toisensa jälkeen painamaan "tykkää" kun eräs minua paremmassa jamassa ollut ystävä hehkutti elämänsä hienouksia Facebookissa. Harjoitus toimi. Nykyään olen vilpittömästi iloinen hänen puolestaan, eikä kyräily enää paina myöskään omaa mieltäni.
Menisin jopa niin pitkälle, että väittäisin seuraavaa: kadehtimisen lopettaminen ja muiden puolesta iloitseminen on todellista vapautta.
Minun elämässäni on tapahtunut ja tapahtuu paljon kaikenlaista ikävää, enkä nyt puhu mistään kynnen katkeamisesta tai flunssasta, vaan asioista, jotka olisivat kamalia ihan kenen tahansa mittapuulla mitattuna. Mutta en ole ikinä ajatellut, että minun pitäisi avautua niistä täällä blogissa tai puolitutuille baarissa, jotta voisin tasaisin väliajoin voivottelemalla jotenkin oikeuttaa sen, että suurimman osan ajasta puhun kaikesta kivasta, ilonaiheista. Koska siitäkin huolimatta, että elämässäni on niitä synkkiä asioita, suurimman osan ajasta elämä on mielestäni aivan hemmetin ihanaa.
En ole ikinä ajatellut, että onnellinen elämä olisi yhtä kuin täysin murheeton elämä. Minulle salaisuus ei ole siinä, ettei vastoinkäymisiä tulisi, vaan siinä, että haluan antaa suuremman roolin hyville kuin huonoille jutuille. Niin täällä blogissa kuin omissa ajatuksissanikin. Uskon, että jos aina keskittyy ajattelemaan paskaa, alkaa koko elämä nopeasti löyhkätä. Siksi teen tietoisen valinnan nähdä enemmän hyvää kuin pahaa.
Moni tuntuu ajattelevan, että vain täydellisen onnekkailla, täydellisen helppoa elämää elävillä ihmisillä on aikaa leikkokukille tai leipomiselle. Minä olen sitä mieltä, että mitä enemmän elämässä on murheita, sitä enemmän kannattaa fiilistellä leikkokukkia ja leivonnaisia. Tai mikä ikinä juuri sinulle tuokin iloa, vaikka marsut tai seinäkiipeily.
Kas kun meidän kaikkien ei tarvitse tykätä samoista asioista. Ei edes, vaikka niistä olisi blogeissa kuvia.
Joten tämä olkoon virallinen kantani jatkoa varten: kun minä nyt laitan nämä kuvat tästä nätistä sunnuntaibrunssista (joka muuten syntyi todella helposti ja Lidlin aineksista - hurmaavat asiat eivät aina ole vaikeita tai kalliita), sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa sitä niin, että paheksuisin sinua, jos söit aamupalaksi muroja ja slaissin eilistä pizzaa. Minä en paheksu sinua, ja sinäkin pääset helpommalla, jos et paheksu minun haluani nähdä, tehdä ja kuvata nättejä juttuja. (Sitäpaitsi minäkin syön muroja ja eilistä pizzaa. Todennäköisesti tosin söisin nekin nättien lautasliinojen kanssa, koska semmoinen minä nyt vain olen. Paatunut esteetikko, kauneudenpalvoja.)
Lupaan, että vaikka meistä bloggareista yritetäänkin tasaisin väliajoin leipoa pahiksia, minä ainakin toivon teille kaikille vain pelkkää hyvää.
Mukavaa uutta viikkoa, ja kiitos kun luette!