Vuosi sitten googlettelin Dark Soulsin käyttöliittymää malliesimerkiksi "Kasuaalipelejä suositaan, koska hyvä luoja, katsokaa nyt tätä!" liiemmin ajattelematta koskevani koskaan koko peliin, koska hyvä luoja, katsokaa nyt sitä. Mutta tässä sitä nyt sitten ollaan, Boksin raksuttaesssa peliä sisällänsä. Koko juttu sai alkunsa yön aamun hämärinä tunteina, kun törmäsin internetkommenttiin, tähän modernin maailman kiistatomimpaan totuuden torveen. Tämä kommentti - osuvasti Redditistä - kummasteli, että kun ei ole koskaan nähnyt NAISTA pelaamassa Dark Soulsia saatikka sitten pääsevän tätä peliä läpi ihan itse omin avuin. Se sellainen kun vaatii omistautumista, keskittymiskykyä ja ennenkaikkea taitoa ja lahjakkuutta päästä mokoma läpi, koska "vaikein konsolipeli koskaan". MADSKILLZ, MAN, MADSKILLZ!
Neuvostovetoisesssa ydinsukellusveneessäkin vähemmän ohjeita (lähde: Reddit, voi jeesus)
Mä sulle taidot näytän. Jos faniyhteisöön luottamista, minun pelaamiseni pitäisi olla ultimaattinen testi monessa mielessä; keskittymiskykyni on kutakuinkin kissaminttuisen kissanpojan luokkaa, läpipelatut peli on poikkeus kuin sääntö minun kirjoissani ja minä en perusta hirveämmin genrestä, mitä Dark Souls ikinä edustakaan (avoimeen maailmaan sijoittuvat pelit on jees, mutta roolipelit antavat näppyjä, koska fantasia, aargh). Puhumattakaan, että pääasiallisesti pelaan kasuaalipelejä, joissa kliksutellaan tai täppäillään muutamaa asiaa kerran tunnissa. KERRAN. TUNNISSA. Ei 4,3 kertaa sekunnissa.
Tietenkin sen nimi piti olla Perkele (lähde: ihan ikioma iPad, print screen is for dummies)
Totta puhuttaessa tähän asti kaikista tylsin kohtaus pelissä on ollut hahmon luonti. Mä en ole pelannut peliä vielä, mistä helvetistä mun pitäisi tietää, mikä on hyvä tai huono hahmo? Mitä mun hahmo tarvitsee? Ritari? Kenen ritari? Kenen puolesta mä taistelen ritarina? Tai hihhuli? Kristitty, muslimi vai juutalainen?
Mutta koska sisuunnuin niin paljon typerästä internetkommentista, päätin tehdä tämän kerralla oikein ja valita huonoimman hahmon ilman minkäänlaisia apuja. Kaksi hahmotyyppi oli aika tasaisesti saaneet pyyhkeitä huonosta aloituksesta, luolamiäs, jolla vain hutkimisnuija ja hihhuli, joka jonkun vahvuus on, uskomatonta kuin onkin, uskonto. Kerta peruspelityylini perustuu pitkälti raivopäisestä koheltamisesta kohti vaaroja, valitsi hihhulin ihan vain nostaakseen kynnyksen koheltamiselleni.
Malliesimerkki koheltamisestani (lähde: Youtube via Tumblr)
Alku oli osaltansa mielenkiintoinen, kun jouduin aika nopeaa aloittamaan toisella hahmolla. Tai siis tein uuden hahmon samoin säädöksin, mutta silti. Onnistuin koheltamaan munkin kimppuuni ja kun se perkele ei sitten voinut kiltisti olla paikoillaan, vaan juosta minun kimppuuni, tuli eeppinen kamppailu elämästä ja kuolemasta...muutaman tusinan kertaa. Tämän kiitollisen määrän kuolemien jälkeen sain tapettua jampan, mutta otti lievästi pannuun, kun se myi kuitenkin asioita. No aloitin alusta ja tällä kertaa en niin koheltanut, että munkkia sain mäjäytettyä päähän. Sitten huomasin, että se myi sen verran huonoja hihhulihommia, että nakersi aloittaneeni alusta. Olkoot, mennään listimään oikeita vihollisia.
Noin päältä vuorokauden rämpimisen jälkeen, en oikein osaa suhteuttaa reaktioani. Vaikka pelihahmon lusikka on lentänytkin useammin nurkkaan, ei oma ohjain lähtenyt käsistä seinien kanssa kaveraamaan. Kämppis jopa huolestui tästä, kun tiskatessanikin kuuluu sitä "kryptistä, körttisuomalaista kiroamista" enemmän kuin mitä pelatessa tätä "hirmusen vaikeaa" peliä. Tähän asti Dark Soulsin vaikeustaso kertoo aikamme sitkeyden puutteesta määrittäessämme vaikeuksia kuin että peli olisi oikeasti naurettavan vaikea pelata. Castlevaniaa en koskaan hakannut, mutta silti kokemukset pelin tuskastuttavuudesta on liian tuttua settiä Amigan ihmeellisestä maailmasta.Tässä suhteessa joku selkään kepittää pystyyn kuollut on pientä. Rasittavaa, mutta silleen "hyttysen ininä"-rasittaa. Myönnettäköön, että toisen pomon kohdalla meni pienen jellonan osa ajasta, mutta seuraavissa riitti parisen kertaa, suuremman saavutuksen ollessa päästä pomon luo suhteellisen kuosissa. Etenkin Yöllinen Läpyttäjä (Moonlight Butterfly) oli kovin suurin pettymys, kun rautaheebojen listimiseen meni enemmän aikaa kuin läpyttäjän hakkaamiseen.
Ehkä omalla kohdalla suurin ongelma juuri tällaisissa peleissä on sellainen tietty perustavanlaatuinen pelkotaso, josta en välitä tippaakaan. 3D-maailmoissa seikkailu on pelottavaa juuri silloin, kun mitään ei tapahdu, koska henkisesti odottaa jotain tapahtuvan, mutta kun ei sitten, kunnes HOLY JUMPING JESUS, MISTÄ TUO TULI?! Yksi syyllinen on ehdottomasti realistinen ympäristö ilman musiikkia tai - pahempaa - ilman minkäänlaista ambienssia, joka vain nyt ei ole kovin realistista oikein missään, jos sille tielle lähdetään. Dark Soulsissa näitä tilanteita löytyi ihan kiva määrä ja parhaimmillaan pelästyy kun ITSE kävelee pidemmän ruohon läpi. Asiaa ei helpottane, että Dark Soulsissa vihollisten räsynukkeruumiit hytkyvät, hyllyvät ja hytisevät ilman sen kummallisempaa interaktiota. Pomotaistelusta palaaminen nuotiolle (tallennuspiste pelissä) on yhtä kirkumista, koska ei läjällinen ruumiita kuulu liikkua saatikka pitää ääntää siitä. Kerran yksi niistä jopa oli puolittain partsilla, vaikka olikin kuollut maahan. MAAHAN. Aika kovaa saanut hytkyä.
Stay dead, corpse! Stay! No, bad corpse! Bad! (lähde: Tumblr taas)
Ei Dark Souls ole tosin ihan maho omissa käsissäni. Kartan puuttuminen oli piristävä poikkeus, vaikken vieläkään ole ihan varma, miten tähän asti kahlattu maailma onkaan rakentunut noin tilanhahmottamisen osalta. Vapaassa maailmassa palloilu ilman sen kummallisempia ohjeita on minusta hauskempaa kuin alituinen "Sori, prinsessa onkin seuraavassa linnassa"-lusikkasyöttäminen. Ja onhan se nyt vain kiva tökkiä hengiltä itseään kaksi kertaa isompia ritareita. Kyllä, tökkiä. Pokey, pokey, pokey!
Vastaavasti alta 30 tunnin pelaamisen jälkeen en tosin vieläkään ymmärrä viehätystä peliin, joten tämä empiirinen perseilytutkimus "Osaavatko naiset pelata tällaisen pelin läpi ihan itse omin käsin" jatkunee toistaiseksi. Ehkä se viehätys löytyy sieltä jostain, ja jos ei...no, ainakin en ole tuhlaamassa elämääni lukemalla typeriä nettikommentteja, josta sisuuntua. #Victory
Lisää: