Minun on pakko sanoa suoraan: joskus en jaksaisi sinua lainkaan.
En jaksaisi lähi-Alepan jonoja, joissa ostetaan vain halvinta tölkkiolutta tai liikaa hiivaa. En rähinää naapurissa olevan räkälän edestä, enkä korttelin päähän kaikuvaa mekkalaa.
Minua tympivät viisikymmentä vuotta sitten rakennetut talot, joissa putket menevät tukkoon ja joiden hissit hädin tuskin jaksavat nousta seitsemänteen kerrokseen.
Kulman taakse ulottuvat leipäjonot taas. Ne saavat mielen apeaksi.
Mutta Kallio, yleensä kuitenkin pidän sinusta valtavasti.
Keväästä ilakoivat narsissit vaatekaupan ulko-ovella. Käytettyjen tavaroiden liikkeet ja divarit, joissa hullaannun niin, että hymyilen hölmönä ja lakkaamatta.
Aamupala kahvilassa, jonka ohrapuuro on melkein taivaallista. Lounas ravintolassa, jonka kreikkalainen tarjoilijatar saa aina nauramaan. Illallinen, jota ei ole koskaan hankala löytää.
Konstailematon oluttuoppi, karaokebaarit ja värikkäät ihmiset sottaisilla kaduilla. Kasvishampurilainen, jonka voi napata mukaan kotimatkalle.
Ratikan kolina viimeisenä äänenä ennen nukahtamista.
Rakas Kallio, eilen palautin avaimeni ja sanoin sinulle heippa. Mutta vain hetkeksi, sillä tulen kyllä kylään luoksesi.
