Elämäni viime vuodet ovat ulkopuolisen silmin varmaan olleet kuin jostakin kestävyyskilpailusta, jonka pääpalkintona on keskiluokkainen idylli. Ensin minusta tuli aikuinen, sitten avovaimo, sitten maisteri, sitten vaimo, sitten tohtorikoulutettava, sitten äiti. Maaliskuun alussa muutimme kaupungin keskustasta lapsiystävällisemmälle alueelle, kerrostalon ateljeeasunnosta rivitalon päätyyn. Vuokralaisista tuli omistajia. On tapahtunut kauheasti kaikkea, ja yhtä aikaa tuntuu kuitenkin myös siltä, että elämä on vain soljunut eteenpäin sopivaa tahtia. Mihinkään ei ole ollut kiire, kaikki on tapahtunut ajallaan. Olen ollut valmis puolisoksi ja äidiksi - mutta en ole kumpanakaan vielä valmis. Elämä ei kuitenkaan ole ollut pelkästään ruusulta ruusulle tanssimista: samoihin vuosiin mahtuu myös keskenmeno, mummini kuolema ja kahden ystävän vakava masennus. Äitiys on ollut hullunmylly, joka on muuttanut minua fyysisesti ja henkisesti - ja kuitenkin syventänyt minua enemmän omaksi itsekseni.
Nyt vallitsee se sama tunne kuin aina muuton jälkeen, mutta voimakkaampana: vimma järjestää, uudistaa, suunnitella ja toteuttaa. Kun kaikki on ensimmäistä kertaa omaa, tulee listasta pitempi kuin koskaan ja suunnitelmien aikataulutuksesta vuosien mittainen. "Sitten joskus vaihdetaan kyllä nuo saarnin väriset jalkalistat valkoisiin, vai mitä? Ja vaatekaapit, sitten joskus. Mutta nyt minä ompelen vain uudet verhot." Onneksi otimme realiteetit - ennen kaikkea sen, ettei poikamme Omppu ollut vielä puoltakaan vuotta vanha - huomioon ja ostimme kodin, jota ei tarvitse suuremmin remontoida pitkään aikaan. Nimittäin siinä ovat oikeassa, että vauvan kanssa kaikki on haastavampaa tai ainakin hitaampaa. Ystäville ja tuttaville uutta kotia on joko esitelty kertomalla samalla, mitä mihinkin on tulossa (sitten, kun...), tai vaihtoehtoisesti on toivotettu tervetulleeksi käymään kylässä vasta sitten, kun... Meistä kumpikaan ei onneksi lukeudu ihmisiin, jotka voivat katsoa kiinnittämättömiä kahvoja ja ripustamattomia tauluja vuositolkulla. Se "sitten, kun" tulee kyllä. Luultavasti ennemmin kuin myöhemmin.
Meidän kotimme ei ole Suomen kaunein eikä kallein tai sijaitse vesiputouksen äärellä vehreässä laaksossa. Täällä ei vielä historia havise, muttei myöskään tuoksu juuri rakennetulta. Kotimme ei ole arkkitehtoninen ihme eikä tuikitavallinen mummonmökkikään. Kotimme tuntui kuitenkin kodilta jo ensimmäisellä kerralla, kun astuimme sisään ulko-ovesta. Monesta asuntonäytöstä olemme lähteneet minuuteissa, mutta täällä olisin voinut olla koko illan. Tiesimme kumpikin, että tässä se on, täällä perheemme kuuluu asua. Koska kodin nimeäminen on sekä hitusen järjetöntä että hellyyttävää, päätimme mekin nimetä omamme. Kotimme on tuiki tavallinen mutta kuitenkin omasta mielestämme aivan ihana. Meille sopiva. Koska tv:n parasta antia juuri nyt on Strömsö ja koska ruotsinkieliset nimet on niin påp, päädyimme kaikella rakkaudella humoristiseen nimeen Villa Radhus. Ja tähän blogiin avaan arkemme keskipisteeseen yhden ikkunan lisää.