On se ylväs. Tepastelee kuin Euroopan omistaja, komentelee itsevarmasti ja pitää haareminsa kurissa. Tietääköhän se olevansa trendikäs? Minä ainakin tiedän (kukon trendikkyyden, en omaani) ja haluan itselleni sellaisen - ja sen koko leidikatraan. Nyt, kun kasvihuoneeseeni ei pääsekään suunnittelemastani päästä sisään, meille syntyi kuin itsestään kanojen häkin paikka pihaan. Niin, häkki kasvihuoneen jatkonahan olisi suorastaan täydellinen!
Citykanojen pitäminen on nyt muotia maailmalla. Pari viikkoa sitten Tukholman puutarhamessuilla kaupunkiympäristöstä löytyi niitä. Lähes jokaisessa puutarhalehdessä mainostetaan, kuinka niitä ihaillaan. Englantilaisessa puutarhaohjelmassa kehuttiin, kuinka jokaisen pitäisi ottaa kana tai kuusi lemmikiksi, sillä ne ovat niin hyödyllisiä. Englannin ilmastossa ne selviävät tarjoamalla pelkkää raikasta vettä, mutta toista taitaisi olla täällä meillä. Vastalahjaksi vedestä ja lauhasta ilmastosta hävittävät pihasta kotilot, etanat ja rikkaruohot, lannoittavat maan ja kaiken hyvän lisäksi vielä munivatkin! Elämä muuttuu siis lähes täydelliseksi, kun adoptoi itselleen tuollaisen peruukkikanan ja laittaa sen pihavajaansa (tai sen viereen) asustelemaan.
Kaverini, jonka maaseudun pihalta napsin nämä kuvat viime kesänä, taputteli itseään olalle tyytyväisenä ja nauroi makeasti trendikkyydelleen. Tiedäthän, sellaista naurua, joka syntyy, kun kuulet ensimmäisen kerran tekeväsi jotain sellaista, mitä tässä ajassa kuuluukin tehtävän. Minä puolestaan viherryin siinä vieressä, kun ajattelin, kuinka jään paitsi jostain niin olennaisesta kuin kukon kiekaisuun herääminen aamuviideltä tai potpotus kanatarhasta aina uuden munan ilmestyttyä pesään. Potpot, mistä se tuo ilmestyi, pooot-potpot! Kateellisena totean, että kuuluu se kukon laulu tänne meillekin, kaupunkilähiöön: lähin komentaja asuu puolen kilometrin päässä, ihan keskellä tätä meidän asutusaluetta!
Kanat ovat siitä hauskoja, että ne oikeastaan tarvitsevat itselleen kukon. Ilman komentajaa ne ovat vain kaakattava kanaparvi, joka kouhottaa vailla päätä ja häntää. Mutta kun kukko tulee paikalle, koko parvi on järjestyksessä: ne tottelevat komentoa, ovat kukkonsa läsnäollessa sopuisia ja pyöräyttävät munan päivässä - tai vanhemmiten viikossa. Siis aidon ja oikean luomumunan, sellaisen, josta jokainen saa olla ylpeä. Niitä ei pakata pahvilaatikkoon, ei viedä turuille eikä toreille myyntiin, ei edes lähiruoaksi johonkin Helsingin hipstereiden kivijalkakauppaan. Ehei, sen hyödyntävät kanalan pitäjät itse, paistavat pannulla tai vatkaavat sokerikakkupohjansa perusaineena sokerin kanssa sekaisin. Kuoriin pitää tietysti kylvää kasvamaan pääsiäisruohoa, sillä söpömpää näkyä saa etsiä ja nämä kotikanojen munankuoret ovat niin paksuja, että niihin voi laittaa muutakin kuin Mignonin nougatia.
Suomessa kotikanailmiö ei ole ottanut tulta alle ihan samaan malliin kuin maailmalla. Jos se olisi minusta kiinni, meilläkin olisi näitä kanoja, mutta toisin kuin Englannissa, meillä kanat eivät selviä ihan pelkällä veden tarjoamisella. Talvilämpimän kopin tarjoaminen on hieman työläämpää täällä kuin lähes lumettoman maan alueella. Millaiseksikohan lähimunan hinta nousisi, jos pihavajasta laittaisi puolet muutamalle lemmikille, virittelisi sinne eristeet, sähköpatterit ja sopivat orret? Pinterestissä tapaamani ihastuttava kesäsuoja sopisi kyllä aivan täydellisesti siihen kasvihuoneen viereiseen koloon, mutta ne talvet... Vai mahtaisiko tuon lähiökukon omistajat ottaa meidänkin tepastelijat heille talvisuojaan?
Taidanpa tiedustella asiaa seuraavalla lenkkimatkalla, samalla, kun käyn hakemassa jokakeväisen kärryllisen pollen parasta!
