Tämä on tarina eilisestä, ensimmäisestä työttömyyspäivästäni puoleen vuoteen. Ja täytyykin vähän kehaista, että en ole ollut puolen vuoden aikana päivääkään poissa töistä sairauden tai muun syyn takia pyhiä lukuunottamatta, mikä kieltämättä hivelee tällaisen pilkunviilaajan ja täydellisyyden tavoittelijan mieltä. Olin jo ihan varma, että kaikkien aikojen tauti iskee heti, kun viimeinen työpäivä päättyy, mutta eipä ole kuulunut. Onko tästä kiittäminen uskollista D-vitamiinin ja omegakolmosten nappailua? Todennäköisempi syy voisi olla se, että välttelen ihmiskontaktia kuin ruttoa.
Niin, eilinen. Päivä alkoi vimmatunlaisella siivoamisella ja puunaamisella ja tavaroiden siirtelyllä (koko puolivuotisen edestä) Sen jälkeen laittauduin pitkästä aikaa rauhassa ja laitoin korolliset nilkkurit jalkaan. Itsetunto jotenkin kummasti nousee ainakin yhtä monta senttiä kuin on korkoa.
Pakollisten vanulappu/hammastahnaostosten jälkeen tein jotain mitä en ole tehnyt en-muista-kuinka-pitkään-aikaan: menin yksin kahvilaan. Kuulostaa hyvin tavalliselta, mitä se onkin, mutta erinäisten vaikeuksien takia en ole pystynyt/halunnut tehdä sitä. Mutta nyt tein! Eikä se ollut kamalaa, se oli erittäin miellyttävä, rauhallinen teehetki kera vadelmajuustokakun. Siinä minä vain istuin, söin ja kuvasin kakkuani puhelimella. Ja nyt joudun syömään sanani siitä, ettei blogissani nähdä ainakaan ruokakuvia. Hehee, kakkuni ja teeni, olkaatten hyvä.
Tunnistaako joku paikan? :)
Teeni juotua kiiruhdin terapiaan, jossa totesimme muutoksia tapahtuneen parempaan suuntaan. Vihdoinkin. Pysäkille kävellessäni nappasin mukaani vielä ruusuja, eurolla! Kyllä eurolla voi saada kauniita kukkia, ainakin yhdeksi päiväksi. Voiko enempää vaatiakaan? Yksi euro, yksi päivä ruusun tuoksua ja kauneutta. Sounds fair.
