Ostin joulun alla taaperolle Reuhurinteen Aakkoset -muistipelin, koska hän tykkää kaikenlaisten pikkukirjojen ja -korttien keräämisestä, lajittelusta ja pläräämisestä. Vaikka peli onkin tarkoitettu yli neljävuotiaille, mietin, että kyllähän alle kaksivuotiaskin nyt jotain saa irti muistipeleistä. Ja täytyy kyllä sanoa, että muistipelikorteista on todellakin ollut lapselle hupia, tosin ei juurikaan vielä siinä pelin alkuperäisessä tarkoituksessa.
Lapsi on sukellellut korttien keskellä, heitellyt niitä ilmaan, piilotellut niitä mattojen alle, tehnyt korteista pinoja ja torneja, kuljettanut kortteja kuin pikkuautoja lattioita pitkin ja jopa sisustanut korttien avulla. (Yleensä siinä vaiheessa, kun minä kuljen mallailemassa, sopisiko joku esine tuohon tai taulu tähän, taapero hakee kortit ja sommittelee niitä jalkalistojen päälle ja hyllyille.)
Taapero on oppinut joitakin uusia sanoja korttien avulla ja löytänyt M niin kuin merirosvo -kortista "iskän" - yhdennäköisyys, jonka vain hän näkee.
Olemme kyllä pari kertaa pelanneet ihan oikeaakin muistipeliä, mutta tyttö ei vielä jaksa kiinnostua tarpeeksi siitä, etteivät korttien kuvapuolet ole heti näkyvillä. Sen sijaan hän tykkää levittää kortit kuvapuoli ylöspäin ja etsiä pareja korttiröykkiöstä. Kaikkein hauskin pelaamisen muoto on kuitenkin taaperon itsensä kehittämä laskemispeli, jossa on seuraavanlaiset tarkat säännöt:
1. Kortit levitetään hujan hajan matolle. "Lasketaan!" tyttö sanoo.
2. Ensin on luonnollisesti lapsen vuoro laskea, sitten minun - ja kun olen käyttänyt yhden laskemisvuoron, loput vuorot kuuluvat automaattisesti lapselle. Jos miehenikin tulee mukaan peliin, säännöt muuttuvat siten, että minun vuoroni tipahtaa yleensä kokonaan pois ja mies saa vähintään yhtä monta vuoroa kuin lapsikin.
3. Yleensä lasketaan vain kolmeen: lapsi poimii yksitellen kolme korttia ja odottaa jännittävää loppuhuipennusta, kun hänelle hihkaistaan "Yksi, kaksi, KOLME!" Kun joku muu on poimintavuorossa, taapero huikkaa itse oikeassa kohdassa (viimeistään poimijan katseen rohkaisemana) KOLME, eikä ole pysyä nahoissaan.
4. Välillä voidaan vähän hullutella ja laskea vaikka viiteen.
5. Kun kortteja on kerätty vähintään kolme, seuraa hauskin osuus: korttien heittäminen niiden säilytyssalkkuun. "S heittää kopin!" tyttö sanoo ja viskaa kortit salkkuun.
6. Pelin vaikeustasoa voidaan nostaa milloin tahansa: viimeisin muutos heittovaiheeseen on ollut se, että kädet pitää laittaa niskan taakse lapsen opastamalla tavalla ja heiton täytyy olla teatraalisen näyttävä. Sillä ei ole niin väliä, osuuko yksikään kortti salkkuun.
7. Jossain vaiheessa peliä täytyy etsiä erikoiskortit eli Musti-koira ja Pöntinen-kissa. Kortteja täytyy hetki ihastella.
Ehkä meillä vielä joskus pelataan antaumuksella tätä peliä oikeillakin säännöillä, toistaiseksi on ollut tosi hauskaa myös näin.
Miten teillä pelataan pelejä? Ja onkohan muistipelien lisäksi joitain muita noin kaksivuotiaille soveltuvia pelejä, joita voisi jo kokeilla? Vinkkejä otetaan mieluusti vastaan.