Joku tuntee ylemmyydentunnetta kuljettaessaan lasta kaiken maailman kissanristiäisiin. Minä taas sanon ihan suoraan - olen niin laiska, että vien nilkin muualle riehumaan. Se herää kuitenkin viimeistään seiskalta ja riehuttuaan pari tuntia jossakin kaltaistensa seurassa, on ihan tasaraha ja ottaa kunnon nokoset.
En olisi ikinä kuvitellut pystyväni tällaiseen: tiistaina perhekahvila, keskiviikkona muskari, torstaina treffit vauvakavereiden kanssa, perjantaina värikylpy ja lauantaina vauvauinti. Tällaisia viikkoja me ollaan vedetty. Näyttää ihan sekopäiseltä näin kirjoitettuna. Sainko sittenkin yliannostuksen äitihormonia?
Olen järkeillyt asian niin, että jollakin sitä perillistä on kuitenkin viihdytettävä. En jaksa pudottaa samoja puupalikoita laatikkoon kaikkia aamuja, päiviä ja iltoja, joten olen ulkoistanut tekemisen keksimisen edes osittain. Mutta tarvitseeko tuollainen juuri vuoden täyttänyt tekemistä? Lapsia on tietenkin erilaisia, mutta sanoisin, että tämä yksilö tarvitsee. Aamulla ennen jonnekin lähtöä nilkki on tyhjentänyt lukitsemattoman astiakaapin, keittiön senkin ja kirjahyllyn alahyllyn. Kiusannut koiraa (sitä ainoaa, jota uskaltaa pitää vapaasti lapsen kanssa ilman 100% vartiointia), levittänyt koko omaisuutensa ympäri alakertaa ja pahoittanut mielestä jostakin asiasta noin kymmenen kertaa. Miten mahtavaa onkaan pakata ipana autoon ja ajaa jonnekin järjestetyn viihdykkeen pariin!
Viihdyn täällä maalla oikein hyvin, mutta muutaman kerran olen miettinyt, että sellainen taloyhtiön hiekkalaatikko olisi mahtava. Meiltä on noin kymmenen kilsaa joka paikkaan. Automatka siis. Oman hiekkalaatikon voi tietenkin rakentaa, mutta eihän se ole sama. Mielikuvissani taloyhtiön tai kävelymatkan päässä olevan leikkipuiston hiekkalaatikko olisi helppoa viihdykettä. Ainakin hyvällä säällä.
Sitä paitsi vauvahullutukseen turtuu. Syksyllä ekan muskarikerran jälkeen olin järkyttynyt. Siellä laulettiin aa husmilullaa, anna paukun tullaa ja vatkattiin selällään makaavan vauvan jalkoja. Vilkuilin epäuskoisena muita äitejä. Kaikilla piti pokka, jopa minulla. Perhekahvilassa puhutaan pottahommista, kurahousuista ja seinille lentävistä soseista. Arkisista jutuista. Synnytystarinoista olen kieltäytynyt, vaikka joku utelian niistäkin kyseli. Joku raja se on minullakin.
Ja jos oikein hyvä tuuri käy, voi perhekahvilassa pystyä juomaan kupin teetä ja syömään jonkun toisen tekemän sämpylän ja mokkapalan nostamatta persausta penkistä. Ja se on aika hyvin se.
Kuvassa V tekee taidetta näyttelyssä, jossa kaikkeen saa koskea. Värilliset kalvot ja oma käsi piirtoheittimessä on kova juttu.