Eilen suoraan sanottuna vitutti tulla kotiin äitini luota, täällä kun ei ole seuraa muuten kuin lapsen ja kissan muodossa. Jos siis naapuria ei lasketa.
Tänään aamupäivän minulla oli mitä parhain siivousfiilis ja sen lisäksi, että imuroin koko kämpän (niinkuin teen joka päivä, paitsi en yleensä makuuhuonetta kun ei sinne eläimet saa mennä), tyhjensin ja pesin myös kylpyhuoneessa olevan "vaipanvaihtolaatikon" ja imurista sen irroitettavan putkenpätkän ja suuttimen. Lisäksi yritin tyhjentää pyykkitelinettä, mutta se jäi puolitiehen, koska Myytinmurtajat... Minulle jää helposti aikaa siivoilla paljon, kun Papu tykkää yrittää auttaa. Pyykkitelineen täyttäminen on sellainen asia, missä hänestä on haittaa, mutta muuten hän lähinnä kulkee tärkeänä perässä tai vie pieniä roskia roskikseen pyynnöstä.
Myytinmurtajat sain katsoa rauhassa Papun kantaessa leluja sohvan viereen ja sen jälkeistä Pieniä ihmeitä katsoin myös, Papu kömpi kainalooni ja kävi päiväunille siihen. Pienten ihmeiden jälkeen hivuttauduin pois sohvalta ja tulin tietokoneelle pelaamaan typeriä facebookpelejä. Silloin yksinäisyys iski ja kovaa.
Minusta tuntuu toisinaan ihan maailmanlopulta se, että joudun olemaan yksin raskaana. Papua odottaessa olin viisi viikkoa työssäoppimassa toisella paikkakunnalla aikalailla näillä samoilla viikoilla (nyt menossa neljästoista viikko) ja minusta tuntui silloin, että Mikko ei ole millään tavalla mukana koko hommassa. Papu kasvoi minun sisälläni, minä kärsin pahoinvoinnit ja Mikko ei ymmärtänyt tietenkään yhtään mitään mistään. Silloin ajattelin, että onneksi en joudu kokemaan tätä yksin toista kertaa, mutta väärimpä luulin. Nyt vain ero on se, että Mikko ymmärtää minun sisällä kasvavan meidän yhteisen lapsen, mutta kun hän on töissä siellä toisella paikkakunnalla, niin minusta tuntuu siltä, että hän ei ole nyt pitämässä minusta ja Papusta huolta, kun sitä kaikkein eniten tarvitsisin. Pahoinvointia minulla onneksi on lähinnä keskiviikkoisin raskausviikon vaihtuessa, mutta väsymys on ihan järkyttävää ja on todella inhottavaa nostella jatkuvasti pitkin päivää, kun oikeastaanhan ei saisi. Eilen nostin jotenkin liian vauhdikkaasti Papun lavuaariin pyllypesulle ja tuntui kuin oikeassa kyljessä olisi revennyt jotain, onneksi siihen ei tänään ole enää koskenut ollenkaan. Tuntuu vain ihan älyttömän epäreilulle, että joudun olemaan yksin raskaana ja hoitamaan yksin Papua, kun en missään vaiheessa ole sellaista vaihtoehtoa valinnut.
Vetäisin tietenkin Mikkolle whatsapin välityksellä kamalat "itkupotkuraivarit".
Sittemmin Papu heräsi päiväunilta hieman kiukkuisena, vaikuttaa olevan kipeänä kun yskii ja on todella lämmin (en mittaa kuumetta, koska en vain yksinkertaisesti halua mitata sitä toisen takapuolesta ja korvamittaria ei omisteta), sekä viihtyy todella hyvin sylissä. Itkuinenkin oli, mutta se loppui kun sai oman rakkaan seeprarättinsä halittavaksi. Nyt minun aikaisempi itkeminen tuntuu lähinnä typerältä, keskityn Papun hoivaamiseen ja koen kyllä pärjääväni, vaikka mikä tulisi. Loppuilta menee varmaan Papun kanssa sohvalla, mikä on väsyneelle äitille aivan sopiva vaihtoehto.
Menee kamalaksi kitinäksi minulla koko blogin pito, mutta tällä hetkellä ei vain jostain syystä ole ollut mitään positiivista kirjoitettavaa ja alan potea muka hirveää syyllisyyttä, jos en kirjoita yhtään mitään. Toivottavasti tämä keskikolmannes tästä paranee, en viimeksikään kyllä tainnut saada tietää mitä seesteistä siinä keskikolmanneksessa on.