Näin tasa-arvopäivän jälkimainingeissa ajattelin miten meidän perheessä se tasa-arvoisuus näkyy. No, meillä tasa-arvo vähintäänkin voi ja elää hyvin, voi jopa olla että meillä mies tekee arjen eteen enemmän kuin minä. Miehellä on pidempi työpäivä, hän vie joka aamu koiran aamulenkille ja keittää aamukahvit. Sitten me tytön kanssa kömmitään aamupalalle. Mä katson tytölle päivän vaatteet ja hoputan ja muistutan harjaamaan hiukset.
Ruokakaupassa käy se joka ehtii ja jolla on rahaa just silloin enemmän. Ruokaa tehdään molemmat, mies joskus viikonloppuisin oikein kunnon paistiakin. Mies imuroi, mä pesen vessan ja pyykit. Pyyhin pölyt kun muistan ja kastelen samalla kukat, kun muistan. Mies leipoo joskus sämpylöitä, mä leivon joskus pullia. Nii.
Ajan paljon autolla ja tankkaan sitä usein, kaiken muun autoon liittyvän hoitaa mies. Mä ostan tytölle vaatteet, tämä työnjako on varmaan molemmille paras. Muistan sukulaisten ja kavereiden synttärit paremmin ja hommaan lahjat, mies ei juuri muista mitään.;)
Kuulostaa aika perinteiseltä työnjaolta, ja samalla tiedän olevani tosi onnekas. Ja onnellinen olenkin. Hänessä on tarpeeksi miestä, ettei pidä minään tehdä tytön kavereille ruokaa tai rakentaa majaa heille.
Se että arvostaa toisen tekoja, on myös sitä tasa-arvoisuutta. Aivan sama miten kotityöt ja muut arjen jutut on jaettu, kunhan molemmat ovat tyytyväisiä, eikö? Ja se, miten ne tehtävät tulee jaetuksi voi olla aluksi vaikeaa, ne muokkautuvat ajan kanssa tai sitten vaikka riitojen ja kompromissien kautta. Mitä iloa on tasa-arvosta muuten, jos ei olla tyytyväisiä tai kiukusta viskellään pesukoneeseen lautaset, jotta tulee se päivän viimeinen oma osuus tehtyä. Ei sen tarvitse olla niinkään, että 50/50 on jaettava kaikki, koko ajan ja joka päivä. Yhteiselo on kompromisseja, tässäkin. Toinen tekee enemmän jos toinen ei jaksa, ja taas toisinpäin.
Se mikä ei käy järkeen, eikä koskaan tule menemäänkään, on se ikuinen palkkaero. Seuraavan kerran kun menen mieheni kanssa vaikka euron munkkikaffelle kaupungille, kyllä tekis mieli antaa se 80 senttiä kassalle siitä munkista.
Samanaikaisesti haluan olla nainen, jolle mies pitää ovea auki jne. Tiedättehän, se vanhanajan herrasmies (ks.esim. Downton Abbey), sellainen mies on aina ollut mun mielestä ja tulee aina olemaan hurjan miehekäs ja se jos mikä on hyvän itsetunnon merkki, että viitsii/osaa olla kohtelias ja ystävällinen. Ei toki tarvitse pöydästä nousta ylös joka kerta kun nainen nousee ... Nyt kun mietin, tuntuu että miehistä on tullut fiksumpia, enää ei näe niin paljon tökeröä käytöstä. (Vai onko mun ympäristössä vain fiksuja miehiä? Se on jo sen 20 sentin arvoista.) Jossain luki, että kohteliaisuus on nykyään niin harvinaista, että sitä pidetään jo flirttailuna. Totta, ja siltä on joskus itsekin tuntunut, jos on sattunut puhelemaan jonkun kanssa enemmän ja ollut ystävällinen, että luuleekohan se nyt jotain... Huoh. Maailma ei ole täydellinen eikä tule koskaan olemaan.
.
Hiukan tuota ja paljon nykyistä - asiat on aika hyvin kuitenkin.