Ihanat ystäväni täällä ovat antaneet paastolupauksia. Ihan mielettömiä sellaisia, kuten vaikkapa tuo Nanna. Lilyn toimituskin lähti mukaan tähän hyvään. Minäkin olen yrittänyt. Olen mielessäni luvannut yhtä ja toista, suorittanut ja yrittänyt. Tuntenut vähän syyllisyyttä ja välillä nauranut itselleni: tästä ei tule mitään.
Eilen illalla sen sitten oivalsin, kun luin Eeva Kilven runon. Lyhyen, nopean, sellaisen mihin minäkin tässä pystyn, mutta syvän: Heikkous se todella voimaa kysyy.
Tämä täysi ihana elämä uuvuttaa välillä, mutta miten vaikeaa on sittenkin antaa lupa heikkoudelle. Miten niin mielellään onnistuisi kaikessa siinä, mitä rakastaen tekee. Miten niin mielellään jaksaisi, olisi hyvä, onnellinen ja iloinen. Paastoaisikin kelvollisesti. Miten olla itselleen kohtuullinen?
Minulle se oli sellainen armollinen katse, oivallus, paastojen paasto: Heikkous se todella voimaa kysyy.
Ja siitä oivalluksesta syntyi jotakin uutta.
Mari Inka
Ps. Tässä tarinassa on myös jotain liikuttavaa voimaa. Sellaista, joka muuttaa maailmaa, kirkkoa.