Terveiset uudesta kotikaupungista Firenzestä! Kuvassa uusi kotikatumme. Päästiin muuttamaan viimein sunnuntai-iltana, ja tuntui kyllä aika mukavalta purkaa laukut tietäen, ettei niitä tarvitse pakata uudelleen seuraavaan viiteen kuukauteen. Kummasti sitä silti alkoi ajatella kotina jokaista paikkaa, jossa öitään vietti. Lauantai-illan olimme hotellissa Annan kanssa, ja puhuin tuosta rupuisesta hotellistakin jo kotina. Samoin minusta tuntuu siltä kuin olisin asunut Venetsiassa, vaikka todellisuudessa vietin siellä vain viisi päivää.
Maisemia lähilenkkipolun varrelta.
Oma kotiovi.
Ja oma huone, joka on kyllä värikkäin asumus jossa olen konsanaan majaillut!
Tästä päästäänkin sitten bloggauksen toiseen osioon, eli "This is Italy". Alla näette osoitteenmuutoskortin italialaisittain: ("Sara Sarti ei asu täällä enää.")
Olemme kohdanneet viime päivien aikana niin monta kaikki stereotypiat täyttävää tilannetta, ettei auta muu kuin nauraa. Esimerkiksi eilen jouduimme jonottamaan eri toimistoissa viisi tuntia vain saadaksemme opiskelijakortin, jolla pääsee yliopiston ruokaloihin syömään. Tänään lähdimme aamukahdeksalta tomerina kävelemään luennolle, mutta kun pääsimme perille, luentoa ei ollut, eikä kukaan tiennyt, miksei. Juttelimme erään italialaisen tytön kanssa ja hän sanoi, että voimme ehkä soittaa opettajalle ja kysyä, järjestetäänkö kurssia laisinkaan. Tai sitten voimme tulla ensi viikolla katsomaan uudelleen. "This is Italy", hän kohautti harteitaan.
Ja lopulta kun saavuimme tänään kotiin, ulko-ovemme ei auennut. Pyysimme naapureilta apua, mutta he totesivat vain, että jotain syystä näin käy aina kun tähän asuntoon tulee uusia asukkaita. Soitimme vuokraemännällemme, joka soitti hätiin Fabbro-nimisen lukkosepän. Fabbro sitten saapui, hajotti ovemme ja sanoi lähtevänsä kauppaan hakemaan tarvikkeita ja palaavansa puolen tunnin kuluttua. .... Neljä tuntia myöhemmin hän kipusi hoitelemaan homman loppuun otsalampun valossa. Meidän oli tarkoitus lähteä Erasmus-opiskelijoiden aperitivolle, mutta emme molemmat voineet lähteä, kun meillä ei kerran ollut ulko-ovea. Niinpä Anna lähti syömään ja juomaan ja minä jäin seurustelemaan Fabbron kanssa. Tuolla se nyt eteisessä huhkii, ja mun pitäisi vielä osata lopuksi osata italiaksi pyytää siltä alennusta työstä, vuokranantajan käskystä. This is Italy. Onneksi sillä yhdellä luennolla, jolle tänään pääsin, mulla oli pieni aavistus siitä, että ehkä ymmärsin jotain. Pieniä voitontunteita kerrallaan!
Tässä vielä vähän maisemia keskustaan ja Duomolle. Kuulemisiin!