Vietimme tänään kahdestaan uudella asunnolla vakavahenkisen mittailu- ja inspiraationhakuillan. Pohjapiirroksia alkaa olla vakuuttava pino, mutta me luonnollisesti haluamme käydä läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot nyt vielä kun tilanne on avoin. "Kaikki on mahdollista", on arkkitehtimme useasti todennut, minkä väitteen tätä menoa luultavasti vielä pistämme koetukselle.
Eniten päänvaivaa aiheuttavat nyt eteinen ja pääkylpyhuone, ja niiden suunnitteluun tiiviisti liittyvä yhteinen halumme säästää asunnon vanhat kaaret, joita löytyy kolmin kappalein. Samalla yritämme varjella asunnon sisääntulon avaruutta, mutta saada siihen kuitenkin järkevät kaappitilat. Ratkaisu on jo aika lähellä, mutta siitä sitten tuonnempana sen selkiydyttyä.
Kun mittamies puuhaili eteisen kimpussa selvästi kaipaamatta juuri sillä hetkellä kuullakseen omiaan nerokkaampia ideoita, jatkoin asunnon luotaamista. Joka tutkimusmatkalla löytyy jotain uutta. Uuden löytäminen oli selvästi tänään kirjoitettu tähtiin, sillä jo rappukäytävässä huomasin pienen, hauskan yksityiskohdan:
Hissi on alkuperäinen, varsin kaunis Koneen veräjäovinen vetopyörähissi, jonka kori näkyy rappukäytävään verkkoseinien läpi. Korin vastapainonahan on aina kohtalainen betonimötikkä, joka useimmiten on vain mitäänsanomaton, välttämätön paha. Mutta tämä mötikkäpä oli maalattu muutamalla leveällä valkoisella ja harmaalla raidalla samaan tyyliin kuin porrastasanteiden harmaansävyiset keraamisten laattojen kanssa. Ihanan turha, hurmaava ja huomaavainen pikku yksityiskohta. Kuin arkkitehti olisi vinkannut silmää vuosikymmenten takaa. "Huomasithan lopulta!"
Sisällä otin tutkittavakseni keittiökäytävän katonrajassa kököttävän laatikkoparin, jonka muinainen käyttötarkoitus oli jäänyt toistaiseksi hämärän peittoon. Oletin ensin laatikoiden kuuluvan jotenkin ovikelloon, kunnes muistin, että ovikellot ovat ovissa ja täysin mekaaniset, joten seinälaatikon käämit ja johdot tuskin liittyivät mitenkään niihin.
Missä omat nettihaut eivät vie eteenpäin, siinä yleensä muiden tiedot auttavat. Niin tälläkin kertaa, kun yhteistuumin Facebookissa päättelimme laitteen oleva soittokellosysteemi palvelijalle. Sellaista olinkin jo etsiskellyt, mutta luullut, että jos järjestelmä on ollut, se on jo purettu pois. Eipä ollut ainakaan kokonaan! En vain ollut tunnistanut sitä - eikä sen puoleen kukaan muukaan tähän mennessä. Jospa systeemin saisi vielä toimimaan... En keksi mitä iloa siitä olisi, mutta hauska se joka tapauksessa olisi. Ehkä sillä voisi kutsua lapsia syömään? Todella tarpeellinen väline siis. Ehdottomasti.
Eivät löydöt tähän loppuneet. Vilkaisin puolihuolimattomasti ulkolämpömittarin hämmästyttävän korkeita helmikuun lukemia, ja huikkasin ahkeroivalle mittamiehelleni, että kiva kun on mittarikin valmiiksi paikallaan. Siinä samassa tajusin, että en ole ainoa asukas, joka on saanut kokea saman ilahtumisen: lasinen mittari oli juotettu metallikannattimistaan kiinni kupariseen ikkunanpieleen. Sen on pakko olla asunnon alkuperäinen varuste. Tekstit ovat vähän haalistuneet auringossa, mutta mittari on esilti edelleen täysin toimintakuntoinen. Sinisen mittanesteen täyttämän lasipallukan alla lukee Karl Beus, Helsingfors. Ei ollut mikään turha mittarintekijä, tämä herra Beus.
Olen innoissani kuin lapsi uudesta lelusta. Mitähän seuraavaksi löytyy?