Istut siellä lattialla autojen keskellä, aivan kuin kotonasi. Kun peruutan suojapussit kenkien päällä ovelle, käännyt katsomaan minua vakava ilme kasvoillasi. Heilutan ja lähetän lentosuukon. "Iskä tulee sinut sitten iltapäivällä hakemaan!" Riisun siniset suojapussit kenkieni päältä ja juoksen portaat alas ja ulko-ovesta pihalle lumisateeseen. Taivaalta tippuu suuren suuria lumihiutaleita pipooni ja huppuuni. Myöhästyn hieman töistä. Ei haittaa. Hymyilen. Enää ei tarvitse jättää lasta hysteerisesti huutamaan. Enää ei tarvitse irroittaa paniikissa tarkertuvaa lasta jalastani tai kaulastani ja ojentaa päiväkodin tädille. Tarvittiin vain kuukausi.
Kotona töiden jälkeen minua juoksee vastaan iloinen naama, joka haluaa heti äidin syliin, tutkii kasvojani, silittää päätäni. Pian leikitään yhdessä ja rakennetaan legoilla. On kivaa, molemmilla. Iltapalan ja iltasadun jälkeen istuu poikani sylissäni nallea rutistaen ja hetken halailun ja rupattelun jälkeen lasken hänet sänkyyn, jonne hän jää käpertyneenä unta odottamaan. Minä keitän kupin teetä ja istun sohvalle. Taas yksi päivä takana, yksi arkipäivä. Arki tuntuu mukavalta yli puolentoista vuoden kotona olon jälkeen. Illat ja yhdessäolo tuntuvat tärkeämmiltä kuin ennen. Perjantait tuntuvat perjantailta. Viikonlopuista otetaan kaikki irti. Pian se taas päättyy, arki siis kun jään taas kotiin, työttömäksi.