Tänään vietetään saamelaisten kansallispäivää. Joka vuosi minäkin tämän päivän jotenkin noteeraan ja pysähdyn miettimään juuriani ja isovanhempiani. Etenkin kolttamummoani Marinaa. Tuota ihanaa pientä tummaa ilopilleriä, joka elämääni rikastutti ja sulostutti monta kymmentä vuotta. Olen aina ollut mummon tyttö, toki myös isän, äidin, toisen mummon jne. tyttö, mutta tuossa pienessä tehopakkauksessa oli jotakin maagista. Viihdyin hänen seurassaan jopa teini-iässä. Hänellä riitti ymmärrystä, huumoria ja elämäniloa, aina.
Kun mietin mitä saamelaisuus merkitsee minulle, niin se merkitsee sitä mitä kaikkea mummoni minulle edusti ja opetti. Sitä, että elämä ihan kaikista vaikeuksista ja suruista huolimatta, on MAHTAVAA. Pienistä asioista pitää nauttia, eikä märehtiä ja murehtia sitä mitä kamalaa mahdollisesti joutuu vielä elämänsä aikana kokemaan. Onni ei todellakaan ole rahasta kiinni. Hauskaa voi olla, vaikka taskut ammottaisivat tyhjyyttään. Jos taas rahaa on, siitäkin pitää nauttia. Kaikesta voi puhua, virheistä, mokailuista, riitelyistä, onnesta, ilosta, seksistä... (kyllä, puhuin mummoni kanssa paljon myös seksistä). Se kaikki kuuluu elämään ja on ihan normaalia, eikä siinä ole mitään hävettävää.
Mummoni asui ihan meidän kotimme vieressä. Yleensä aina koulun jälkeen kipitin metsäpolkua pitkin mummolaan. Keitettiin teetä, syötiin leipää ja pullaa ja pelattiin korttia. Ja naurettiin, niin että mahaan sattui. Yleensä aina korttipelin hävinnyt näytti voittajalle keskisormea ja se oli ihan älyttömän hauskaa. Me myös lakkailimme kynsiämme, kiharrettiin toistemme hiuksia, meikkasimme ja tanssimme. Syksyllä kävimme metsässä mustikassa ja puolukassa. Joskus pyöräilimme kylille ostamaan karkkia ja jäätelöä. Kesäisin otimme aurinkoa ja juttelimme. Mummoni kertoi elämästään Petsamossa, evakkoreissustaan, Pikku-Petsamoon muutostaan, ihan kaikesta. Ja minä kerroin omista mietteistäni ja elämäni tapahtumista, mummoni tiesi minusta kaiken, ihan kaiken.
Marina oli myös kova reissaamaan ulkomailla, vaikka hän ei sanaakaan esimerkiksi englantia puhunut, hyvin hän siellä pärjäsi. Minäkin olin hänen kanssaan reissussa pari kertaa. Ensimmäisen kerran kun täytin 7 ja toisen kerran 16 vuotiaana. Voi niitä reissuja. Silloin ensimmäisellä kerralla olimme Kanarialla. Hotellihuoneemme sijaitsi maan tasalla ja meillä oli terassi uima-altaalle päin. Eräänä aamuna mummon avatessa huoneemme verhot, meidän terassimme edessä makasi mies aurinkotuolilla selin meihin, ilman housuja. Mummohan suivaantui ihan älyttömästi, tuumasi vain minulle, että "Katoppa tätä", ja riisui pikkuhousunsa hameensa alta. Sitten hän avasi terassimme ovet ja huusi kovaan ääneen miehelle "JUUUHUUU!". Kun mies kääntyi katsomaan mistä ääni tuli, kääntyi mummoni ympäri, nosti hameensa helmaa ja pyllisti miehelle. Näytti siis miehelle paljasta peppua. Äijä nappasi pyyhkeensä, kimpsunsa ja kampsunsa ja häipyi melko vikkelään. Mummoni nauroi, helisevää, kuuluvaa nauruaan ja piteli vatsaansa. Ja niin nauroin minäkin, kun olin ensihäkellykseltäni toipunut.
Ei ollut tuon kolttamummon kanssa tylsää koskaan. Mistä ihmeestä se aina keksikin kaikkea älytöntä ja hauskaa? Voi kunpa minustakin tulisi joskus sellainen mummo omille lapsen lapsilleni.
Niin, mitä saamelaisuus minulle merkitsee? Se merkitsee kaikkea tuota: elämän iloa, luonnollista suhtautumista kaikkiin asioihin, suurta rakkautta, ylpeyttä olla just sellainen kuin on, nöyryyttä ja kiitollisuutta siitä kaikesta mitä on, toisista huolehtimista, omastaan jakamista ja elämästä nauttimista. Mummollani oli mökkinsä seinällä sellainen koriste, jossa luki, että tänään mennään, huomista ei surra. Ja niin se mummo kyllä todellakin meni.
Mummoltani peritty kolttanaisen päähine. Yleensä tuon päähineen yli menee vielä huivi, joka sidotaan leuan alle. On muuten ollut näpertämistä noissa helmikirjailuissa.
Tässä äidin puolen isomummoltani peritty lapinpuku. Tämä isomummoni ei ollut saamelainen, vaikka siihen aikaan pukua pitikin. Oli kuitenkin lappilainen. Pikkuisen on isomummo ollut pieni, kun puvun hihat ovat minullekin noin lyhyet... Eikä ole näitäkään vermeitä mistään matkamuistomyymälästä ostettu, vaan kaikki on ihan käsityötä.
Tuo huivi kiinnitetään riskulla. Tämä minun koruni on hiukan erilainen, vaikkakin taitaa jonkinlainen risku olla kuitenkin.
Tässä vielä tallainen arkisempi lapinlakki. Ei ole kirjailuja, niinkuin tuossa ylemmässä. Minä jotenkin tykkään tästä. Se istuu päähäni hyvin. Pitäisiköhän lähteä vaunulenkille tuo päässä kansallispäivän kunniaksi.
