Neljän päivän kokemuksella talvinen Venetsia ei ehkä ihan saavuttanut asemaansa maailman romanttisimpana kaupunkina. Täytyy varmaankin palata sinne keväämmällä! Acqua alta eli korkea nousuvesi oli vierailuni jokaisena aamuna aikaisempaa pahempi. Perjantaiaamuna, kun Anna joutui luovuttamaan huoneensa opiskelija-asuntolassa, vesi ulottui kuulemma lähes polviin saakka kaikkialla Venetsiassa! Minulla ei ole acqua altasta kuvia, koska olin kameroineni hotellilla jumissa aina siihen saakka, kunnes vesi laski. Aurinko paistoi harvoin, hyytävä kostea viima puhalsi jatkuvasti ja etenkin iltaisin kaupunki oli aavemaisen autio.
Hetkittäin kaupunki kuitenkin näytti myös parhaita puoliaan. Esimerkiksi kun seisoin Accademian sillalla, aurinko lämmitti ja kanaali kimmelsi. Eikä minulla ole pahaa sanottavaa gondolieereistakaan...
Istuin Venetsiassa päivittäin noin kaksi tuntia vaporettossa tai kelluvilla laitureilla odottamassa vaporettoa. Tämä johti siihen, että maa tuntui keinuvan allani jatkuvasti. Asiaa jonkin verran pohdittuani tulin siihen tulokseen, että todennäköisesti koko Venetsia kelluu. Päätelmääni tuki se, että myös Anna koki samanlaisia huimaavia tuntemuksia ympäri kaupunkia. (Annan ystävä Esteve oli kuitenkin kaikeksi onneksi ehtinyt ratkaista ”Venetsian ongelman”. ”Täällä on vettä kaikkialla!” hän julisti. Hmm... you don't say?)
Annan kielikurssikaverit olivat ihania. Heidän äidinkielensä olivat puolasta katalaaniin ja kaikkea siltä väliltä. Keskenään he puhuivat italiaa, jota ymmärsin mutten osannut itse puhua vaan vastailin englanniksi. Yksi pojista oli ranskalainen, joten hänen kanssaan koetin aluksi puhua ranskaa, mutta se osoittautui mahdottomaksi; ranska ja italia ovat nimittäin aivan liian lähellä toisiaan. Ja sitten, (miksi oi miksi?) myös ruotsi astui kuvioihin. Joten kun yritin ravintolassa muuttaa tilaustani, suustani tuli jotain tällaista: ”Scusi, mais voudrais ändra il mio order, grazie.” Neljä kieltä sulassa sovussa, mutta asiani ei kyllä tullut ymmärretyksi.
Lido, jolla asuin, vei sydämeni. Kävin aamukävelyllä tällä hiekkarannalla, jolla on maailmankuulua kultaista hiekkaa.
Kuvasin näkinkenkiä kuin Niiskuneiti konsanaan, tuon pinkin nappasin myös matkamuistoksi.
Thomas Mannin romaani Kuolema Venetsiassa sijoittuu Lidoon, ja sen päähenkilö asuu Grand Hotel des Bains -hotellissa, jonka satuin samalla aamukävelyllä löytämään.
Sananen vielä niistä itseriittoisista puluista. Ne seurasivat jopa sisälle kahviloihin eikä niitä saanut sieltä hätistettyä – paikalliset eivät edes yrittäneet.
Saavuin Sienaan torstaina. Asunnossa oli piano, korkeat huoneet, kaksi kimppua tuoreita kukkia ja vaatekaapissa tuoksui vanilja. Naapurissa on kahvila ja osteria - kaikki siis paremmin kuin hyvin! Täälläkin on kuitenkin satanut nyt jo neljä päivää. Ikkunoissa on vain yksinkertaiset lasit ja kivitalossamme on sisälläkin niin viileää ja kosteaa, että pyyheeni ei ole ollut torstain jälkeen vielä kertaakaan kuiva. Voisi siis sanoa, että myös Sienan ongelma on tällä erää liika vesi.
Ostin matkamuistoksi ruttolääkärin naamarin, jonka pitkä nenä kyllä hankaloitti kuljetusta Sienaan melko lailla.
Keittiön ikkunasta kajasti tänä aamuna ihana valo.
Makuuhuoneesta pääsee pikkuiselle takapihalle, jossa voi vaikkapa kuivata pyykkejä, kunhan lakkaa satamasta.
Piazza del Campolle on meiltä vain kahden minuutin kävelymatka.
Kielikurssini alkaa huomenaamulla täällä Sienassa. Kävin tänään jo kahvilla muutamien kurssilaisteni kanssa ja kaikki olivat oikein mukavia ja sydämellisiä. Nyt on kuitenkin myös ensimmäistä kertaa iskenyt ihan pieni koti-ikävä, kun laukut on purettu, koulu alkaa ja alan pikkuhiljaa tajuta, että asun täällä ihan oikeasti seuraavat kuusi kuukautta. Ja tämä ensimmäinenkin viikko on tuntunut todella pitkältä! Onneksi Siena on kovin kaunis kaupunki ja täällä on paljon nähtävää. Laitan kaupungista enemmän kuvia sitten, kun ehdin tutustua maisemiin hieman paremmin!
-Karoliina