Hahaa, oon viime päivinä hymähdellyt kovastikin lausahdukselle sille laululle, missä sanotaan että "be careful what you wish for cause you just might get it". Usein niin käy, ihan hassuimissakin jutuissa.
Joku aika sitten mietiskelin että saamari kun piti tehdä se vuoden määräaikainen vuokrasopimus. Jotenkin koti ei vaan tuntunut kodilta, niin kuin joskus jo myönsinkin. Joulun jälkeen kuitenkin lopetin ajattelemasta asiaa sen suuremmin, ja järjestystä vaihdettua kodistakin tuli vähän kotimaisempi.
Sitten tuli keskiviikkoilta ja vuokranantaja tuli kertomaan, että nyt on homman nimi niin että muuttaa pitäisi. Muuttaa, aha, okei. Johan tässä olikin kolme kuukautta asuttu.
Ohhoh. Ensin itketti, mutta sitten oikeastaan enemmän nauratti. Hah! Ihan mahtavaa. Tänään päätin, että seuraava kotini saa maksaa ihan mitä vaan (vuokrakodistahan tässä siis puhutaan), kunhan viihdyn siinä ja minun ei tarvitse enää istua oranssisa metrossa 46 minuuttia päivässä. Helsingin asuntohinnathan on ihan käsittämättömiä. Siis oikeasti niin käsittämättömiä että olen jo sitä mieltä että saakeli soikoon, minä maksan koiraystävällisestä yksiöstä tonnin jos sikseen tulee. Ihan sama, en minä täällä kuitenkaan ikuisesti asu. Jos asuminen maksaa naurettavan paljon, niin ei se valittamalla siitä miksikään muutu. Viekää vaan rahat, mihinkä minä niitä muuhunkaan tarvisin. Tai ainakin murehdin rahanmenoa mieluummin tonnin kuussa maksavalla ikkunalaudalla kuin betoniseinää tuijotellen Vuosaaressa.
Mutta enää puuttuu siis se koti. Tiedän että sekin vielä löytyy. Tähän asti on elämässä nimittäin paljon vaikeemmatkin jutut lopulta lutviutuneet. Neljä seinää ja katto on ihan säälittävän pieni pala kakkua johonkin isoihin ja monimutkaisiin asioihin verrattuna. Eikö niin, joohan?
(Oikeesti refreshaan vuokraovi.comia kolmen minuutin välein ja raivoan kaikille niille "ei lemmikeitä eikä tupakointia sisällä" -ilmotuksille. Miten tupakointi sisällä ja koira on jotenkin sama juttu, hä? Ei mitenkään, sanonpa vaan...)