Pientä, ja joskus suurtakin, ihmetystä on usein herättänyt helsinkiläisissä ja helskiläistyneissä tuttavissani suuri intoni ja kaipuuni karjalaa kohtaan. Hoidan pakollisen Antsku-lainauksen heti pois alta: mie kyl romahan, jos mie en pääse sinne kerra kuus. Kaupunkilaiset eivät välttämättä ymmärrä, miksi pää räjähtää jos joudun tönöttämään Helsingissä viisi viikkoa putkeen, mutta niin se vain on. Kaipaan rauhaa, kotia, perhettä ja koiraa. Kaipaan niitä kaikkia ihmisiä, peltoa ja metsää, kaipaan parhaimman makuista vettä ja isoa keittiönpöytää. Mikä siellä sitten on niin paljon parempaa?
Ihmiset. Kaikki ne. Muunmuassa. Se, kun menet aamulenkille ja juttelet viisi minuuttia täysin tuntemattoman vastaantulijan kanssa. Se, kun kaupan kassa hymyilee. Se, kun asioidessasi Punnitse&Säästässä kauppias huomioi sinun lisäksesi myös nenäkorusi. Se, kun kahvilassa saa kahvia reilulla eurolla ja santsikuppi on ilmainen.
Luonto. Minulle se oli kuin satumaa. Puuterilunta oli joka paikassa, pakkautuneena kauniisti puiden oksille ja talojen katoille. Omakotitalojen. Tähdet. Aamuaurinko. Punainen taivaanranta. Pystymetsää ja laakeeta peltoo.
Kaikki. Se, että villasukat tehdään itse. Puusauna. Koti. Karjalan murre. Yleinen rempseys. Uutisvuoksi. Ja sitten vähän ajan päästä aina myös se, että sieltä kulkee juna myös toiseen suuntaan: Helsinkiin.
Toiseen kotiini päästessäni minua odotti Itellan selvityspalvelun kautta käynyt kortti. Kuori väitti, että se oli alunperin lähetetty vanhaan osoitteeseen, mutta tarkistin asian ja osoitekentässä luki nimeni lisäksi jokseenkin oikeat koordinaatit: opiskelija-kompleksi ABC-deliä vastapäätä. Close enough ja Grande Turismo!
Mistä työ ootte ja mihin veri vetää ? Missä on koti ja voiko niitä olla monta? Kait teil on pirikello?
-Vilma K.