Voi, kun osaisikin olla huolehtimatta ja luultavasti turhia.
Meidän masupoju on ollut aina kovin eläväinen ja tulevan isin mielestä "sen täytyy olla tosi vahva, kun noin potkii". Isi siis rintaa röyhistellen ;) Mietin jo valmiiksi, että kun tilan vähetessä, vauvan kasvaessa liikkeet mahdollisesti vähenee (sittemmin luin, että näin ei kai olekaan), on huoli yhtäkkiä varmaan melkoinen. Tottunut, kun on jatkuvaan mylläämiseen ja pylleröintiin. Olen ajatellut, että ollaan siinä vauvan kanssa tutusteltu toisiimme, ja paljon :)
Nyt tämä helle on tehnyt temppujaan. Kotona ei saa mitään aikaiseksi, kun vain möllötän sohvalla, torkun tai katselen telkkua. (Onneksi olen saanut boxille paljon Ensisilmäyksellä-sarjan ekaa tuotantokautta nauhalle. Sarjan, kun löysinkin vasta paljon myöhemmässä vaiheessa.) Hikoilen ja voivottelen. Ja edelleenkään en saa mitään aikaiseksi. Ja kaikki tekemätön ja keskeneräinen ahdistaa.
Mies pakotti minut muutama päivä sitten läheiselle uimarannalle. Minä pyörällä, hän hölkäten (hullu, hirveässä paahteessa!). Muutama kilometri eessun taassun. Sitten ihanaa, viileää vettä ja pullikointia ennen kuin taas mentiin. Ihana reissu! Kesää parhaimmillaan. Ja ihanaa, kun ei esimerkiksi tv häirinnyt, juteltiin niin henkeviä ja söpösteltiin ja vaiks sun mitä ;) Kotona sitten tuntuikin, että päivä on pulkassa. Supistaa (ei mitään uutta siinä), turvottaa, ehkä vähän särkeekin paikkoja ja yötä vasten alkaa kammottava päänsärky. Ja sitten aloin niitä liikkeitä kuulostelemaan.
Ja vaikka kuulostaa siltä, että kaikki isommat ja pienemmät vaivani johtuvat helteestä, kuten siis selvä pään pehmeäminenkin, olen nyt vähän hysteerisenä lueskellut ja googlannut, harrastanut liikelaskentaa ja kehitellyt kaikenlaisia sairauksia ja vaivoja mielessäni. Voih! Ja näihin kaikkiinhan täytyy ryhtyä viimeistään aamuyöstä. Ja sekin tarkoittaa tietenkin melkein koko päivää sohvalla, väsyneenä.
Liikkeitä luultavasti tuntuu, jos ei nyt aivan yhtä hulluna kuin tähän asti, varmaan monen mittapuulla paljon silti. No sittenhän kuulostelen, että onko ne vaisumpia kuin ennen. Ja mitä kaikkea. Ja ei tarvitse kovastikaan googlata, kun eteen tulee jo kohtukuolemia ja muuta ei niin mukavaa. Pian jo mieskin paniikkinaamallaan lietsoo minua "pitäsköhän meiän soittaa tai käydä jossakin".
Sanoisin kuitenkin, edelleen, että taidan murehtia turhia. Nyt aamuyöstä ja aamusta olen kuitenkin tuntenut kohtuu mojovaa myllerrystä. Insinöörisiskäkin sai illalla kunnon hyvän yön-potkun, ihan vallan säikähti tykkiä :D
Pomoni sanoisi aivan varmasti, tähänkin, että tämä on sitä äidiksi ja vanhemmaksi kasvamista. Ja niinhän se taitaa olla. Ja eikös se vielä kaiken kukkuraksi niin mene, että pieni lapsi - pienet murheet ja iso lapsi - isommat murheet? Että jos lopettaisinkin nyt tämän murehtimisen ja keräisin voimia tulevaan ;) ?
Ja kyllä, otan kuitenkin tosissani liikelaskennan yms. Onhan minusta tulossa äiti :)
P.S. Ensi viikolla tiedossa kaikkea mukavaa, jolloin turhat murheetkin varmasti unohtuvat. Mies jää lyhyelle lomalle ja suunnitelmissa on hakea vihdoin uudet vaunumme, syödä hyvin, hoitaa koti kuntoon (mukavaa ja mukavaa, mutta lopussa kiitos seisoo) ja MÖKKEILLÄ <3